Väinö Linnan jäljillä – Miten minusta tuli minä?

Väinö Linnan jäljillä – Miten minusta tuli minä?

Kirjoituskilpailuun liittyvä keskustelu 14.1. klo 16.30–18 Tampereen Mediakoulun suoralähetyksenä Työväenmuseo Werstaalta (tallenne katsottavissa myös jälkikäteen)

Keskustelua voi seurata osoitteessa: https://video.ibm.com/channel/7ndM7rfCJV9

Paneelissa keskustelevat näyttelijä Tuukka Huttunen, kirjallisuudentutkija Maria Laakso, Tampereen Komediateatterin johtaja Panu Raipia sekä kirjallisuudentutkija Panu Rajala. Työväenmuseo Werstaan yleisöpalvelupäällikkö Anne Lahtinen kertoo aluksi, mitä tiedetään Linnan vaiheista Finlaysonin tehtaalla ja siitä edelleen sodanjälkeisinä vuosina työpäivien jälkeiseen kirjoittamiseen sekä miten hänen tehtaanaikaiset työtoverinsa sen ajan muistavat. Keskustelua vetää äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Kaisa Lange.

Paneelikeskustelu rakentuu tukemaan ja avaamaan näkökulmaa Lasten Tampere ry:n, Lastenkirjainstituutin ja Työväenmuseo Werstaan yläkouluikäisille suunnattuun Miten minusta tuli minä -kirjoituskilpailuun – kuinka kokemukset elämän vaiheet ja elämänpiiri vaikuttavat ihmisen valintoihin. Koronaan liittyvien rajoitusten vuoksi tilaisuus striimataan ja taltioidaan, joten sitä on mahdollisuus käyttää opetuksessa luokalle sopivana ajankohtana.

Jokaisella panelistilla on ollut työprojekti, joka käsittelee Linnan matkaa kirjailijaksi, hänen ajatuksiaan ja puheenvuorojaan sekä Linnaa yhtenä klassikoistamme. Keskustelu sivuaa tätäkin aihepiiriä, mutta painopiste on panelistien ajatuksissa, kokemuksissa, havainnoissa ja valinnoissa juuri tämän työn, yhden polun, aikana. Se haastaa heidät henkilökohtaisiin kannanottoihin. Tähänhän myös kirjoituskilpailumme oppilaita haastaa.

Kirjoituskilpailuun voi osallistua 26.2.2021 asti.

Kilpailuohjeet löytyvät täältä: Väinö Linnan jäljillä – miten minusta tuli minä – Lastenkirjainstituutti

Lisätietoja:
Kaisa Laaksonen
Toiminnanjohtaja
Lastenkirjainstituutti
p. 050 3615639

Kohtasitko Väinö Linnan? Kirjailijan satavuotisjuhlan kunniaksi kerätään muistoja ja dokumentteja

Forssan Lehti
25.2.2020 19:23 Erkki Kuronen

Kirjailijan nimikkoseuran muistitiedon keruuhanke vauhdittaa ja tuo tutkimuksellista elementtiä monipuolisesti huomioitavaan juhlavuoteen. Muistitiedonkeruuta Väinö Linnasta vetävä Noora Kytöharju kuuluu Urjalassa syntyneen kansalliskirjailijan Ihailijoihin. Niinpä kunnan kirjastosta löytyvä Linnan työhuone tarjoaa mieleisen toimintamiljöön. Kuva: Lassi Puhtimäki.

Muistitiedonkeruuta Väinö Linnasta vetävä Noora Kytöharju kuuluu Urjalassa syntyneen kansalliskirjailijan Ihailijoihin. Niinpä kunnan kirjastosta löytyvä Linnan työhuone tarjoaa mieleisen toimintamiljöön. Kuva: Lassi Puhtimäki

Väinö Linnan syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi täysi vuosisata. Suomalaisten kansallisomaisuudeksi vakiintunut Linna syntyi Urjalassa, mikä näkyy juhlavuoden ajan laajasti kirjailijan syntymäpitäjässä.

Kansalliskirjailija on huomion kohteena Urjalassa niin muistitiedon keruun kuin Päiväläispoika-näyttelyn kokoamisenkin kautta. Hankkeiden takana on Väinö Linnan seura, joka vahvistaa monin tavoin Väinö Linnan henkilöön ja tuotantoon kohdistuvaa mielenkiintoa.
“Jokainen muisto on tärkeä”

Muistitiedon keruun vastuuhenkilönä ja Päiväläispoika-näyttelyn tuottajana toimiva projektitutkija Noora Kytöharju kertoo lähtevänsä innolla kuulemaan ja tallentamaan kansalliskirjailijaan liittyviä muistoja.

– Jokainen muisto on tärkeä ja jokaisen muisto on tärkeä. Haluamme taltioida juuri sinun muistosi Väinö Linnasta, hän rohkaisee.

Helmikuun puolivälissä käynnistynyt Linnan muistitiedon keruuprojekti jatkuu huhtikuun loppuun. Keruu toteutetaan paperikaavakkeella, jota on saatavissa Urjalan kirjastosta ja Tampereen pääkirjaston Pirkanmaa-kokoelman yhteydestä.

Kummastakin paikasta löytyvät myös keruulaatikot, joihin kaavakkeet voi palauttaa. Lisäksi Väinö Linnan seuran sivuilta löytyy asiaa palveleva nettilomake: https://vainolinnanseura.fi/muistitieto/.

Noora Kytöharjun tavoittaa Urjalan kirjaston Väinö Linnan huoneesta keskiviikkoisin kello 10–12 ja 13–15 sekä Tampereen Pirkanmaa-kokoelman luota torstaisin kello 9–11.

– Keruu kattaa koko Väinö Linnan elämän. Omakohtaisten tarinoiden, kertomusten, kohtaamisten ja kokemusten ohella tärkeitä ovat kuultuna ja kirjoitettuna sekä tutkimusten kautta kohdalle osuneet tiedot kirjailijasta.

Kiinnostuksella otetaan vastaan myös valokuvia sekä muita tallenteita ja Väinö Linnaan liittyviä dokumentteja.

– Kerätty tieto tullaan taltioimaan ja sen saatavuus esimerkiksi tutkijoiden käyttöön turvataan, Kytöharju huomauttaa.
Päiväläispoika heinäkuusta alkaen

Kerättyä aineistoa hyödynnetään tuoreeltaan Päiväläispoika-näyttelyssä, jossa esitetään kuvin ja tekstein Väinö Linnan Urjalan aikaisen lapsuuden ja nuoruuden dokumentteja.

Päiväläispoika-näyttely avautuu yleisölle 10.7. Urjalan kirjastossa ja on esillä elokuun loppuun. Näyttely on tarkoitus rakentaa niin, että sen voi lähettää kiertämään muitakin Suomen kirjastoja.

Kirjailijan syntymän satavuotisjuhlavuoteen kuuluu myös yhteistyössä Suomalaisen kirjan museon Pukstaavin kanssa toteutettava lukukokemuskampanja, jonka suojelijana toimii kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.

Juhlavuoden julkaisuina ovat WSOY:n kustantamina luvassa 15.9. ilmestyvä Karo Hämäläisen Kansalliskirjailija – Romaani Väinö Linnasta sekä laajahkon työryhmän yhteishankkeena 12.8. ilmestyvä Väinö Linna tunnettu ja tuntematon – Näkökulmia Väinö Linnaan.

VÄINÖ LINNAN JUHLAVUOSI KÄYNTIIN VÄINÖN PÄIVÄNÄ

Väinö Linnan syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta joulukuussa 2020. Väinö Linnan seura ry ottaa juhlavuoden huomioon erityisellä tavalla ja tuo nimikkokirjailijansa ansaitusti kansakunnan kaapin päälle.

Hänen elämäntyönsä on edelleen väkevästi läsnä ja herättää yhteiskunnallista keskustelua, toteaa seuran puheenjohtaja Heidi Rytky

Juhlavuoden aikana Väinö Linnan seura kartuttaa nimikkokirjailijaansa liittyvää tietovarantoa ja jakaa sitä myös muille. Linnan teokset ovat vahvasti esillä. Seura käynnistää Väinö Linnaan liittyvän muistiedonkeruuprojektin, jonka pohjalta on tarkoitus tehdä myös Linnan lapsuuteen ja nuoruuteen keskittyvä Päiväläispoika-näyttely.

Lisäksi seura kehittää Väinö Linnan reittiä ja tuottaa reitille mobiiliopastuksen. Sisältöä tehdään myös lukiolaisille, joille järjestetään kurssi tieteellisistä menetelmistä aiheena Täällä Pohjantähden alla -trilogian maailma ja historiallinen aika. Lisäksi Väinö Linnan seura järjestää juhlavuoden aikana kirjoituskilpailun yhteistyössä Pirkkalaiskirjailijoiden kanssa. Linnan perintö on vahvasti mukana myös Pentinkulman päivillä, joilla nähdään muun muassa Nuoret sotilaat -monologinäytelmä.

Väinö Linnan seura haluaa ottaa valtakunnallista vastuuta Väinö Linnan juhlavuodesta.

Olemme valmistautuneet keräämään Väinö Linnan seuran sivuille tietoa myös muiden järjestämistä Väinö Linnaan liittyvistä tapahtumista tai hankkeista. Lisäksi meille on jo nyt tullut monia Linnaan liittyviä tiedusteluja. Selvästi aihe tulee olemaan läsnä ensi vuoden keskusteluissa ja hankkeissa, Heidi Rytky uskoo.

Juhlavuosi on suuri ponnistus seuralle, jolla ei ole vakituista työntekijää. Siksi se toteutetaan yhteistyökumppanien kanssa. Seura on myös saanut rahoitusta juhlavuoden toimenpiteisiin. Leader-ryhmä Pirkan Helmi on puoltanut noin 40 000 euron avustusta ja Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto on vuonna 2019 myöntänyt seuralle 20 000 euron kärkihankeapurahan. Keskeisiä yhteistyökumppaneita ovat myös Urjalan kunta, WSOY, Pirkkalaiskirjailijat, Tampereen yliopisto ja Tampereen kaupunki.

Iloitsemme siitä kannustuksesta, jota olemme rahoituksen ja yhteistyökumppaniemme myötä saaneet. Haastamme myös kaikki Linnan lukijat ja ystävät mukaan, Rytky kiittää.

Juhlavuosi käynnistetään Väinön nimipäivänä 17. helmikuuta.


Tiedustelut:

Väinö Linnan seuran puheenjohtaja Heidi Rytky, heidi.rytky@mobilia.fi, 040 900 6641
Väinö Linnan seuran varapuheenjohtaja Anneli Niinimäki, anneliniinimaki@gmail.com, 050 352 5450
Väinö Linnan seuran sihteeri Sirpa Ikonen, toimisto@vainolinnanseura.fi, 040 193 0093

KIRJAILIJABLOGI: Vihdoinkin kunnollinen englanninnos Linnan Tuntemattomasta

Kun sain käsiini Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) uuden englanninnoksen Unknown Soldiers (2015, käänt. Liesl Yamaguchi), luin ensimmäiseksi romaanin viimeisen kappaleen ja erityisesti sen viimeisen virkkeen. Viimeisessä kappaleessa väsyneet sotilaat nukkuvat sodan päättymisjulistuksen jälkeen mäntykankaalla ja hyväntahtoinen syysaurinko katselee heitä lempeästi. Romaani päättyy sanoihin: ”Aika velikultia.”

Niin kuin hyvin tiedetään, Tuntemattoman edellinen englanninkielinen käännösyritys vuodelta 1957 oli täydellisen epäonnistunut torso, jossa viimeinen virke kuului latistavasti ja toteavasti: ”These were good men.” Uusi Tuntemattoman kääntäjä Liesl Yamaguchi on tavoittanut Linnan kertojanäänen eri sävyt – ironisen ja myötätuntoisen – taitavasti. Viimeinen virke kuuluu uudessa englanninnoksessa näin ”Rather dear, those boys.” Dear ja boys nostavat esiin olennaisen – paitsi että romaanin kuluessa konekiväärikomppanian kolmannen joukkueen miehet ovat tulleet lukijalle tutuiksi ja rakkaiksi, he ovat suurelta osin vielä hyvin nuoria poikia.

Tuntematon sotilas (1954) on moniääninen ja monikielinen romaani. Se on tunnettu suomen kielen eri murteita puhuvista henkilöhahmoistaan, mutta romaanissa korostuvat myös päällystön ja sotilaiden väliset kielierot: upseerien muodollista ja ihanteellista puhetapaa vasten asettuu sotilaiden reuhaavat ja rienaavatkin puhetavat. Murteisiin perustuva ”monikielisyys” on ollut romaanin käännösten suurin kompastuskivi. Esimerkiksi ruotsinnoksessa (Okänd Soldat, 1955) kääntäjä Nils-Börje Storbom ratkaisi monikielisyyden käyttämällä Suomen ruotsinkielisiä murteita.

Suomentaja Tapani Kilpeläinen on tarkastellut edellisen englanninnoksen karmivaa jälkeä artikkelissaan ”Anteeksi, mutta onko tämä sama kirja? Tuntemattoman sotilaan englanninnoksesta.” Hän valottaa perusteellisesti mielivaltaisesti lyhennellyn The Unknown Soldierin heikkouksia. Eettisesti arveluttavin ratkaisu pani romaanin kaikki henkilöt puhumaan samanlaista normienglantia, jolloin romaanin moniäänisyys ja -kielisyys katosivat tyystin.

Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole – ja kuten Yamaguchi jälkisanoissaan korostaa – englannin kielen murteet kantavat mukanaan esimerkiksi luokka-asemia tai paikallisuuksia, jotka vääristäisivät tai typistäisivät henkilöhahmoja. Samaa pulmaa pohti uuden saksannoksen (Das Unbekannte Soldat, 2014) tekijä Angela Plöger vuosi sitten Frankfurtin kirjamessuilla: Saksan paikallismurteiden käyttö aiheuttaisi hahmoille niin ideologisia kuin poliittisiakin taakkoja. Siksi on käännettävä toisin.

Yamaguchi on käännöksessään nähnyt vaivaa saadakseen eri ”kielet” näkyville ja osaksi henkilöhahmon omaa tyyliä. Hän hyödyntää esimerkiksi amerikanenglannin slangia ja erilaisia puhekielisyyden ilmentymiä. Helsingin Sanomissakin toukokuussa lyhykäisesti uutisoitu Independent-lehden nuiva arvio, jonka mukaan sotilaat 1940-luvun Suomessa eivät voineet käyttää amerikanslangin ilmauksia, ei tee oikeutta Yamaguchin käännöksen ratkaisuille. Eihän Tuntemattomankaan murteet ole mitään aitoja tai puhtaita murteita, koska sellaisia ei ole olemassakaan!

Itse asiassa murteiden puhtaudesta kiisteltiin romaanin ilmestyttyä 1950-luvulla ja Tuntemattoman kymmenenteen painokseen murteet ”korjattiin”. Kielitieteilijöiden näkemykset voittivat kirjailijan ”äänen”, Linnan harmiksi, kuten Linna-asiantuntija, kirjallisuuden emeritusprofessori Yrjö Varpio on tuonut esille. Varpio on toiminut uuden käännöksen asiantuntija-apuna.

Yamaguchin käännöksestä on ilmestynyt myös kiittävä arvio Herald Scotlandissa, jossa Daniel Golden pitää kääntäjän ratkaisuja onnistuneina: ”In translation, Linna’s novel takes on greater complexity. Translator successfully transfers the uniqueness of each soldier’s dialogue into English.” Luettuani Unknown Soldiersin (ja aikoinaan myös kehnon The Unknown Soldierin) olen arvioijan kanssa samaa mieltä. Kääntäjä tavoittaa hyvinkin erilaisten keinojen avulla jokaiselle henkilöhahmolle ominaisen tapansa olla eli puhua. Siinä on kysymys pikemmin puheen rytmistä ja sanavalinnoista kuin varsinaisista murteista.

Esimerkiksi kannakselaisen Antti Rokan puheen vauhdikkuus ja puheen kautta henkilöhahmoon rakentuva eloisuus ja vilkkaus on tavoitettu paitsi lauserytmin myös puhekielen lisäkesanojen ja kirjoitusmuotojen sekä slangin avulla. Rokan tullessa täydennysmiehenä ensimmäistä kertaa joukkueen telttaan toverinsa Suen Tassun kanssa, hän pitää yllä itselleen ominaista jatkuvaa puhetta:

”Company boss said’da go over’n and join Koskela’s fellas. You must be Koskela then. Boss said we oughdda introduce ourselves and you’d figger out what to do with us. We’re your replacements, see. I’m Rokka and this fella here’s my buddy Suslin’. But where’re we gonna find a place to sleep? Well, guess there’s a lil’ space here. C’mere Suslin’.  — Hey, lissen Ensign! You know what time we’re headin’ out?”

[Komppa ukko hää sanokii jot mänkää Koskela luo. Sie varmaa sit oot Koskela. Sellasii terveisii hää lähetti jot tie mitä tahot meil. Myö ollaa täyvennysmiehii näät. Mie oon Rokka ja tää miun kaver, hää o Sus. Mut mihi myö käyvää nukkumaa? — Tiijät sie vänskä millo myö lähetää?]

Rokan hengästyttävä puherytmi ja vilkkaasti aihepiiristä toiseen liikkuva juttelu päättyy hänen käyttämäänsä epäsovinnaiseen upseerien puhutteluun ”Hey, lissen Ensign”, jossa t-kirjaimen pudottaminen (listen-lissen) vielä erikseen alleviivaa puhuttelun epämuodollisuutta ja Rokan hahmon auktoriteettivastaisuutta.

Tuntemattoman kääntäjän ratkaisut korostavat Väinö Linnan romaania taideteoksena. Realistinen lukukoodi ei tee oikeutta romaanin taitavalle kerronnalle, veijari- ja seikkailuromaanin piirteille ja ilmeikkäille henkiöhahmoille. Siksi murteitakaan ei ole tärkeää kääntää, vaan pikemminkin on koetettava tavoittaa jokaisen hahmon yksilömurre. Yamaguchi on onnistunut antamaan omanlaisensa äänen henkilöhahmoille: eri ”kielistä”
syntyy se elävyys, joka tekee Tuntemattomasta modernin klassikon.

 

Kukku Melkas

Kirjoittaja on filosofian tohtori, dosentti ja kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

 

Teksti on julkaistu alun perin hieman lyhyempänä Kirjallisuuden monikielisyys Nyky-Suomessa -hankkeen blogissa osoitteessa http://monikielisyys.fi/fi/blogi/unknown-soldiers-monikielinen-klassikko/

KIRJAILIJABLOGI: Koirankakkaroskistarrat, kirjailija ja media

Urjalan Pentinkulman päivillä pidetään joka kesä traditionaalinen E-80-esikoiskirjailijatapaaminen. Leirille kutsutaan vuosittain Tampereen yliopiston, Hämeen kesäyliopiston ja Väinö Linnan seuran toimesta kaksitoista esikoiskirjailijaa. Pyrkimys on opastaa ja kannustaa kirjailijoita heidän otettuaan ensiaskeleensa kirjallisessa maailmassa. Tutoreina toimivat alalla pidempään olleet tutkijat ja kirjailijat, viime vuosina muun muassa allekirjoittanut.

E80-leirillä tapasin joitakin vuosia sitten silloisen esikoiskirjailija Johanna Hulkon, jonka romaani Säkeitä Pietarista oli juuri julkaistu. Se on hieno kirja, jossa lukija kutsutaan mukaan suomalaisen Annan nykyhetkeen ja joidenkin vuosien takaiseen Pietariin, kun Anna opiskelee ja tapaa elämänsä rakkauden Andrein. Vilahtaapa kirjassa myös kirjailija Anna Ahmatovan näkökulma: Ahmatovan tarinassa onkin paljon sukulaisuutta suomalaisen Annan tarinan kanssa. Romaanin ihmiskohtalot kietoutuvat rakkauden, kaipauksen, äitiyden, salaisuuksien ja petoksen ympärille.

Hulkko on taitava kertoja. Säkeitä Pietarista oli nautinto lukea. Se olisi ehdottomasti ansainnut saamaansa enemmän huomiota. Mutta eipä saanut, koska medialla oli omat kiinnostuksen kohteensa – kuten koirankakkaroskistarrat.

Nokialla asuva Hulkko (s. 1969) taitaa venäjän, ja hänellä on kolme lasta. Kun hänen esikoisteoksensa julkaistiin, se sai kiittävän kritiikin Helsingin Sanomissa ja joissakin muissa julkaisuissa, mutta siihen kirjan saama huomio sitten tyssäsikin. Esimerkiksi Hulkon kotiseudun päälehti Aamulehti ei teosta käsitellyt. Johanna Hulkko esiintyi kirjansa julkaisemisen jälkeen kuitenkin myös Aamulehden sivuilla, ja vielä isosti.

Aamulehden aukeaman kokoisen jutun aihe olivat Hulkon miehensä kanssa lähiseudun roskapönttöihin liimaamat ”Tänne saat pudottaa koirasi kakat” -tarrat. Aamulehden lisäksi kakkatarroja käsitteli joukko muita lehtiä. Innokkaat toimittajat tekivät aiheesta yhteensä parikymmentä juttua palstamillimetrejä säästelemättä.

Samaan aikaan kun hieno Säkeitä Pietarista -romaani vajosi unohduksen utuun, juhli koirankakka parrasvaloissa. Käytetyn palstatilan määrästä voi luonnollisesti päätellä asioiden tärkeysjärjestyksen.

Alati ajankohtaisen kuviosta tekee nykytilanne, jossa kirjojen myynti on laskussa ja kirjakritiikkejä julkaistaan koko ajan vähemmän. Miten saada kirjat esiin? Nostamalla esiin kirjailijat? Kirjailijahan on se, jonka tulisi näkyä, olla kiinnostava ja mediaseksikäs, markkinoida itse itseään ja olla esillä vähän kaikkialla mieluiten koko ajan. Ihan kiva. Mutta vähintään haasteellista, kun aika ja arvomaailma ovat sellaisia, että koirankakkatarrat nousevat kirjallisuuden ohi.

Kirjailija olisi kuvatussa tapauksessa voinut tietenkin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän olisi voinut liittää median kynnyksen ylittäneisiin tarroihin kirjansa mainoksen tai bloginsa osoitteen. Joissakin tarroista tehdyissä jutuissa yhteys luotiinkin, eli Hulkon ammatti ja teos mainittiin. Naurattaa – ja vetää vakavaksi samaan aikaan.

Kirjojen kirjoittaminen on raskasta hommaa, jota lopulta tekevät melko harvat. Kun kustannusmaailma elää edelleen murrostaan, voi vain toivoa, että kynäilijät selviävät. Monet tuntemani lahjakkaat kirjoittajat kun ovat introvertteja, sosiaalisesti melko estyneitä. Kirjojen ja kirjailijoiden ansiot ovat muussa kuin bling blingissä. Hyvä kirjailija ei välttämättä näytä hyvältä. Tai osaa esiintyä. Hän ei ole nuori eikä edes kovin jännittävä. Mutta hän osaa kirjoittaa.

Hyvä kirjailija näkee vaivaa tarinoiden eteen. Hän panostaa ajattelemiseen. Hänen lahjakkuutensa laji on kestää yksinäisyyttä ja epävarmuutta, mielikuvitella. Toki hän voi olla myös näkyvä ja sitä sun tätä, mutta sellaisten asioiden tulisi olla sivutuotteita ja hyvän tekstin pääasia. Julkisuuteen ei pitäisi ”tarvita” koirankakkaroskistarroja.

Sekin naurattaa, hirtehisesti, että kakka-ansaan lankean minäkin tässä tekstissä. Hulkon ansiokas Säkeitä Pietarista -teos olisi nimittäin jäänyt mainitsematta, ellei sen kirjoittajalla olisi ollut kertoa tätä hykerryttävää tarinaansa tarroista ja mediajulkisuuden suhteettomuudesta. Voihan pas… eikun Kirja.

 

Niina Repo

Kirjoittaja on kirjailija, kirjoittajakouluttaja ja E80-seminaarin pitkäaikainen vetäjä

KIRJAILIJABLOGI: Pelon hetkiä, sisäisiä jännitteitä

Juhani Laine:
Henkilöhahmon sisäinen konflikti Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas.
269 s. Jyväskylän yliopistossa tarkastettu väitöskirja.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on klassikkoasemansa takia yksi eniten tutkituista suomalaisista romaaneista. Pelkästään väitöskirjoja siitä on kirjoitettu useampia, vastaavasti pro gradu -tutkielmia on eri yliopistoissa laadittu kymmeniä ja erinäisiä artikkeleita julkaistu satoja. Romaanin ilmestyessä siitä kirjoitettiin vilkkaasti arvosteluja ja yleisönosaston kirjoituksia. Teoksesta nousi kirjasota, ”kirjalliseksi jatkosodaksi” kutsuttu kulttuurinen taistelu, johon kaikki kynälle kykenevät osallistuivat. Koko Suomi jakautui Linnan puolustajiin ja vastustajiin, myös muissa Pohjoismaissa teos herätti laajalti huomiota.

Tähänastisista väitöskirjoista Jyrki Nummen Helsingin yliopistossa hyväksytty Jalon kansan parhaat voimat: kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla (1993) tulkitsee Linnan teoksia intertekstuaalisesta näkökulmasta osana suomalaisen kirjallisuuden traditiota. Jyväskylän yliopistossa tarkastettu Heikki Siltalan väitöskirja Kolmen rintaman konfliktit: Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Norman Mailerin The Naked and The Deadin ja Willi Heinrichin Das geduldige Fleischin tekstienvälisyys (1997) laajentaa Tuntemattoman sotilaan vertailua kansainvälisen sotaromaanin suuntaan. Myös Jyväskylän yliopistossa väitellyt Matti Kuhna lukee Linnan teoksia rinnan Marko Tapion tuotannon kanssa (Kahden maailman välissä: Marko Tapion Arktinen hysteria Väinö Linnan haastajana, 2004).

Juhani Laine hakee suhteessa aiempiin väitöskirjoihin erilaista lähestymistapaa analysoidessaan systemaattisesti Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen sisäisiä konflikteja. Tässä hän täydentää myös Merike Vardjan Jyväskylän yliopistossa tarkastettua väitöskirjaa Tegelaskategooriad ja tegelase kujuttamise vahendid Väinö Linna romaanis Tundmatu södur (2006). Edelleen Laineen väitöskirja käy keskustelua konfliktiromaanin tutkijoiden kanssa, osittain poleemisessa suhteessa Pekka Liljan monografiaan Tuntematon sotilas konfliktiromaanina (1984). Laine tuntee hyvin myös muuta Linna-tutkimusta ja käyttää sitä asiantuntevasti oman tulkintansa tukena.

Juhani Laineen väitöskirja nojaa teorian ja metodologian osalta uuskritiikkiin (New Criticism), yhteen 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista kirjallisuustieteellisistä lähestymistavoista. Valintaa voi pitää yllättävänä, koska uuskritiikin teoreettisia olettamuksia on viime vuosikymmeninä arvosteltu kapea-alaisiksi ja ne on koettu pääosin vanhentuneiksi. Laine perustelee kuitenkin yleisesti ottaen pätevästi lähtökohtansa ja käy välineidensä avulla Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen kimppuun inspiroituneesti.

Uuskritiikin peruskäsitteiden ohella Laine käy läpi myös ”konfliktiin” liittyvää terminologiaa, jota hän laajentaa ja syventää sosiaalipsykologian suuntaan. ”Konfliktien” keskeisyyttä romaanin tulkinnassa hän pohjustaa myös uuskritiikin teorioilla, jotka korostavat ristiriitaa rakenteen perustana. Uuskriittistä lukutapaa Laine pyrkii täydentämään kognitiotieteellä, jonka mukaanoton voi nähdä myös jonkinlaisena kompromissina taustalähtöisen tulkinnan suuntaan.

Kun metodologiaa käsittelevien osioiden jälkeen päästään asiaan väitöksen 5. pääluvussa, Laine tarttuu yksittäisiin henkilöhahmoihin ja tulkitsee niiden ristiriitoja oivaltavasti ja tuoreella otteella. Tutkija kiinnittää konfliktiteorioidensa avulla huomiota sellaisiin piileviin jännitteisiin, jotka aiemmissa luennoissa ovat jääneet varjoon. Laine löytää Tuntemattomasta sotilaasta kaksitoista henkilöä (Riitaoja, Lehto, Kariluoto, Koskela, Lahtinen, Korpela, Kotilainen, Mäkilä, Salo, Karjula, Jalovaara, Korsumäki), joiden osalta hän havainnoi eriasteisia sisäisiä ristiriitoja. Vaikka henkilöhahmot analysoidaan yksittäin, tulkinnassa koko ajan tukeudutaan myös henkilöiden välisiin jännitteisiin. Erityisen kiinnostavasti Laine lukee Riitaojan, Lehdon ja Kariluodon sisäisiä konflikteja viitaten myös aiempien tutkijoiden havaintoihin.

Äskettäin Kirjailija-lehdessä (3/2015) julkaistussa esseessään ”Riitaoja, aika velikulta” Petri Tamminen on laskeskellut, että Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa mainitaan nimeltä tasan sata ihmistä.  Vaikka kaikille romaanissa osuu pelon hetkiä, yksi pelkääjistä nousee ylitse muiden: Riitaoja.  Tammisen tulkinnan mukaan häntä ei voi liittää kirjan ”velikultien” joukkoon. Juuri siksi hän on enemmän kuin laulun tai esseen arvoinen, päättelee Tamminen.  Myös Laine nostaa Riitaojan sisäisten konfliktien tarkastelussaan eräänlaiseksi päähenkilöksi.

Väitöskirja osoittaa, miten ehtymätön ja aina uusiin suuntiin avautuva Väinö Linnan tuotanto on. Kun ensi kesänä kokoonnutaan Pentinkulman päiville tutkimaan kauhun paikkoja Linnan teoksissa, kannattaa ottaa oppaaksi mukaan Juhani Laineen väitöskirja.

Juhani Niemi
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori, joka on toiminut väitöskirjan toisena esitarkastajana.

KIRJAILIJABLOGI: Niina Revon Kompleksissa fiktio kohtaa todellisuuden

Niina Revon alkuvuodesta ilmestynyt romaani Kompleksi (Siltala) on tavoittanut lukijat ja saanut osakseen runsaasti mediahuomiota.  Niina on kirjailijana monipuolinen, ja hänen ammattikuvansa rakentuu useista määritteistä: kirjailija, nuortenkirjailija, elokuvakäsikirjoittaja, luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja, tohtoriopiskelija.

Pentinkulman päivien maisemassa Niina on tullut tutuksi E80-seminaarin ohjaajana. Hän on vuosikymmenen kuluessa ehtinyt ohjata lukuisia, jopa noin sataa uransa alussa olevaa kirjailijaa.

Uudessa romaanissaan Niina Repo on antanut päähenkilölle oman nimensä ja omat kasvonsa: ”Kultaisten kehysten keskellä seisoo vain yksi nainen, jolla on villi punainen tukka ja vinosti virnuileva suu, silmät kuin kylmät kipinät.” Juuri tällainen henkilö katsoo lukijaa silmiin teoksen takaliepeen valokuvassa. Teoksen päähenkilö Niina työskentelee yliopistolla yhteisössä, josta YT-neuvottelut tekevät raskaan ja epävarman. Myös hänen perhe-elämänsä on kokenut kolauksia, ja  sitä rasittaa aviomiehen uskottomuus. Perhe on hyvin tärkeä Niinalle ja myös hänen miehelleen. Voisi jopa puhua amerikkalaisen elokuvan pyhästä perheestä, jossa rakkautta ja lasten asemaa korostetaan – ainakin puheen tasolla.

Vaikka romaanissa on yksi minäkertoja Niina, näkökulma ei ole yhtenäinen. Näyttämöt vaihtuvat niin tiheästi, että lukijalla on vaikeuksia kaikin paikoin pysyä selvillä, kenen kanssa ja millä tasolla Niina dialogiaan käy: miehensä Tuomaksen, työtovereidensa, kuulustelija Björnin, entisen rakastettunsa, sivupersoonansa Tanjan, työpaikan postilaatikon, bloginsa vai yksinkertaisesti lukijan kanssa.

Juoni rakentuu rikosromaanin tavoin. Niina on vangittuna epäiltynä kadonneen miehensä Tuomaksen murhasta.  Dekkarimainen rakenne onnistuu koukuttamaan lukijan. Mitä seuraavaksi? Romaani etenee kuitenkin tyypillistä dekkarikerrontaa monitasoisemmin, ja tärkeämpää kuin Tuomaksen arvoituksen ratkaiseminen on Niinan elämän solmujen aukaiseminen. Elämän kiireisyys, ihmissuhteiden kompleksisuus ja varhaisessa keski-iässä olevan naisen joutuminen jaksamisen äärirajoille ovat kirjan keskeisiä teemoja.

Kirjailija Niina Repo tuo romaaniinsa useita oman elämänsä elementtejä: oman työpaikkansa kaltaisen työyhteisön, oman perheensä kaltaisen perheen, lapset harrastuksineen, rintasyövän, kodissa tapahtuneen vesivahingon. Kirjailija on myös haastatteluissaan tuonut esiin, että hän yhdistää teoksessaan oman elämänsä suuria käänteitä keksimänsä tarinan käänteisiin. Lukija ajautuu pohtimaan, puhutaanko päähenkilö Niinasta vai kirjailijasta. Tämä lienee tarkoituskin. Lukemiseen syntyy uusi ulottuvuus.

Kirjailijat ovat kuitenkin viime aikoina pohtineet, onko kirjallisesta julkisuudesta tullut liian kirjailijavetoista.  Näin tekee myös Niina Repo Pentinkulman päivien kirjailijablogissa 26.11.2015.  Kirjailija Tiina Raevaara (Kolumni HS 23.3.) toteaa: ”On selvää, että kaunokirjallisuus nousee julkisuuteen entistä kirjailijavetoisemmin. — Suomessa julkisuutta tuntuvat nyt saavan erityisesti kirjat, joiden aihe liittyy niiden kirjoittajiin. Toimittajan on helppo löytää tulokulma juttuunsa, kun kirjailijassa itsessään tiivistyy kirjan aihe.” Raevaara on ”ollut huomaavinaan”, että kirjailijoiden keskuudessa vallitseekin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen trendi.

Niin ikään kirjailija JP Koskinen toteaa (Sirkushuveja, leipää ja kirjoja; helmikuu 18, 2016) kolumnissaan: ”Kirjallisuus ei ole enää kirjoja vaan kirjailijoita. Sillä onhan se vaan niin, että tarinat tarinoiden takana kiinnostavat lukijoita.” Jos henkilökohtaisia ongelmia ei ole, niitä kannattaa keksiä tai hankkia. Jokainen avioero tietää vähintään 2000 uutta myytyä kirjaa.

Entä mitä itse lukijana ajattelen fiktion sitomisesta reaalimaailman henkilöihin ja tapahtumiin? Viimeksi kuluneen vuoden aikana omia lukukokemuksiani on voimakkaasti sävyttänyt fiktion maailman yhdistäminen todellisiin henkilöihin.  Heidi Köngäksen romaanin päähenkilö Hertta KuusinenKaro Hämäläisen Paavo Nurmi ja Panu Rajalan I. K. Inha ovat eläneet mielessäni rinnan lihallisten hahmojensa kanssa. Asetelma on kiehtonut, kuvat ovat rikastuneet esiripun molemmin puolin. Myös Kompleksia luin kirjailijan hahmon kautta. Kannaltani on sama, mistä kirjailija ottaa aiheen, omasta elämästään, häntä kiinnostavan historiallisen henkilön elämästä tai jostain kaukaisesta elämänpiiristä. Tärkeintä on, että tuloksena on kiinnostava taideteos.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, koko ikänsä kirjojen maailmassa liikkunut äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Pentinkulman päivien veteraani ja eläkeläistutkija.

KIRJAILIJABLOGI: Kartanokauhua Ruissalossa

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut, Savukeidas 2016

Kirsi Alanivan esikoiseos Villa Vietin linnut on esikoinen myös kustantaja Ville Hytöselle, sillä se on kustantamon ensimmäinen romaani. Käsikirjoituksellaan Alaniva, ammatiltaan toimittaja eli kirjoittamisen ammattilainen, voitti Savukeitaan ja Turun yliopiston järjestämän kirjoituskilpailun. Vaikka kirjailija ei sijoitakaan Villa Vietin kartanoa maantieteelliseen paikkaan, sen maisemat muistuttavat Ruissaloa.

Romaanin vaikuttavin osatekijä on tyyli, joka pysyy alusta loppuun kirjoittajan näpeissä. Erikoinen tyylivalinta on ehkä nostanut persoonallisen käsikirjoituksen kirjoituskilpailun kärkeen. Villa Vietin linnut taipuu kohti kauhuromantiikkaa, mystiikkaa ja barokkista runsautta. Romaani ei ole laaja, mutta tyylilaji tuskin kestäisikään satoja sivuja. Parisataasivuisena se on kompakti ja hallittu tarina. Ensimmäisessä osassa näyttämölle vyörytetään yhä uusia naishahmoja: Martha, Ilse, Milda, Brita, Ellie ja Saga elävät eri ajoissa, mutta samassa paikassa ja kohtalot toisiinsa limittyen, jopa sulautuen, niin että lukija hämmentyy ja ynnäilee itsekseen naisten välisiä suhteita. Toisessa osassa tarina saa selityksensä. Avain on kirjailijan motossa, Paul Claudelinsitaatissa: “Ajatelkaahan, että naisessa voi olla useita olentoja ikään kuin sisäkkäin, loputtomiin”.

Villa Vietti on kartano, jossa vietti vie ja tuhoaa. Raskaus ja synnyttäminen ovat keskiössä. Kartanon naiset toivovat tai vihaavat lasta. Vauvat sikiävät raiskauksista tai omituisista rakkaussuhteista, raskaudet menevät kesken, lapset kuolevat tai tapetaan, elämä kaatuu jotenkin syrjälleen. Kun elämä on onnetonta ja ponnetonta, keksityt tarinat sukulaisista tai itsenäisestä, seikkailevasta naisesta ja häntä palvovista miehistä tuovat kartanon umpioon ilmaa ja liikettä. Rappioon vaipuvan Villa Vietin naiset eivät ole onnellisia eivätkä itsenäisiä vaikka ovatkin yksinäisiä. He eivät hallitse elämäänsä eivätkä saa rakkautta, elleivät sitten pientä hellyyden murusta toiselta naiselta.

Tekstin keskeinen kuva on lintu. Lintuja ruokitaan, ne tapetaan ja syödään tai täytetään elottomiksi linnun kuviksi. Lintuja on niin metsässä, pihassa, tapeteissa kuin naapurikartanon kätketyissä huoneissa.

Jos kirjalle etsii sukulaista, sellainen voisi olla Päivi Alasalmen Vainola tai Juha-Pekka Koskisen Savurenkaita, mutta sisaruksia teokset eivät ole vaan pikkuserkkuja.

Romaani ei ole realistinen, korkeintaan maagista realismia. Sen keskeinen ajatus on, että samassa paikassa elävien naisten kohtalot vaikuttavat toisiinsa, niin että edellisten sukupolvien kokemukset itävät seuraavissa, vaikka nämä eivät olisi edes verisukua. Jokaisen naisen sisällä ovat aiemmat naiset kuin maatuskanukessa.

Tyyli syntyy tietenkin kielestä. Alanivan kieli on kiemuraista, lähes läähättävää. Mielikuvat ovat taitavia ja kekseliäitä: “kirjaimet olivat venkoilleet vastaan, pyrähtäneet huulien välistä ilmaan ja suhisseet vain kurittomasti hänen suussaan”, “huuto kiiri pitkin maanpintaa ylös puiden rungoille, rouhi ne kaarnasta paljaiksi, katkaisi oksat ja kuristi oksille laskeutuneet linnut hengiltä”. Vertauskuvien ylenpalttinen runsaus syö kuitenkin tehoaan ja kuin-vertauksia olisi ollut hyvä karsia. Jokunen vertaus tai tapahtuman kuva myös onnahtaa: tuskin kartanonherra kaivelisi likasangon pohjaa, ja jos koiralle säästetään päivälliseltä makkaranpala, se ei voi enää olla verinen.

Rapistumisen, elämässä haahuilun ja päämäärättömyyden, sekavan seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden Alaniva kuvaa vaikuttavasti.

Anneli Kanto
Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen

KIRJAILIJABLOGI: Lavarunoutta kansissa

Kalle Talonen: Seiniin kirjoitetut (Kolera, 2015)

Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijaseminaariin kutsuttu Kalle Talonen(s. 1978) on turkulainen lavarunoilija ja radiojuontaja-toimittaja. Hänen esikoisrunokokoelmansa Seiniin kirjoitetut (Kolera, 2015) sisältää notkeita, pohjavireeltään realistisia runoja, joissa on rosoista kieltä. Rakkaussuhteen päättymistä kipuileva runon minä ei romanttisen siirappisia sanoja tunne vaan huutaa: ”Perkele / mä haluan takaisin sun kookoksen ja oksattoman koivuklapin tuoksuiseen / elämääsi”. Ja mikäpäs tässä – voihan sitä rakkaudesta tällaisinkin sanankääntein runoilla.

Talosen runokokoelman nimen tausta paljastuu mottotekstissä:

”Jos seiniin kirjoittelu ei lopu, seinät poistetaan” – seinäkirjoitus Pub Hunter’s Innin sittemmin poistetussa WC:n väliseinässä, kirjoittaja tuntematon

Mottoruno vihjaa siitä, mihin kirjalliseen traditioon kokoelma kuuluu. Pub Hunter’s Inniin on voinut törmätä jo 1990-luvulla aloittaneiden turkulaisten miesrunoilijoiden tuotannossa. Sukkahousut päässä runojaan lavalla 1990- ja 2000-luvulla esittänyt Tapani Kinnunen sekä Sammakko-kustannusliikkeen perustaja Seppo Lahtinen ovat muiden muassa viitanneet teksteissään samaan kuppilaan.  Baarien oksennuksensekaisista vessoista poimi kirjoihinsa säkeitä myös Pentti Saarikoski, monien suomalaisten nykyrunoilijoiden ihailun kohde. Talosen esikuvat Saarikoski ja Kinnunen molemmat seikkailevatkin runoissa omilla nimillään.

Talonen osoittaa mottorunossaan velkansa kirjallisille esikuvilleen, ilmoittaa, että tässä olen ja tämänkaltaisesta maailmasta poimin aineksia rosoiseen runouteen. Pelkkää lähikapakkarunoutta Talonen ei kirjoita: teksteissä on myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Suomalaisen miehen kokemusta kirjaavissa runoissakin esille nousee laajempia kysymyksiä miehen roolista, kasinotalouttakin kommentoidaan.

Kokoelman osastojen nimet viittaavat runouden kirjoittamisprosessiin. Otsikot voi mainita, sillä ne avaavat kirjoittajansa poetiikkaa eli tapaa kirjoittaa runoja: ”Ikean lyijykynällä kirjoitetut runot”, ”Puotilan Valintatalossa lottokupongille kirjoitetut runot”, ”Hetki ennen Kupittaata kirjoitetut runot”, ”Postikorteille ja lasinalusiin kirjoitetut runot”, ”Keittiön ikkunasta lentäneet runot” ja ”Saunan jälkeen kirjoitetut runot”. Osastojen nimien perusteella runojen aines on uutettu arjen kokemuksista, vaikka Talonen viljeleekin runsaasti myös viittauksia eri puolille kirjallisuuteen ja nykykulttuuriin: Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen tai Eino Leinon rinnalla samanarvoisina ovat viittaukset populaarikulttuuriin, kuten Big Brotheriin.

Talosen runoissa yllättävä elementti katkaisee usein realistisen tekstin; voi kuvitella, että lavalla luettuna teksti toimii vielä paremmin kuin luettuna. Esimerkiksi runo ”Kalevi otti kahvit mukaan seminaariin” on nimensäkin perusteella kuvaus päähenkilöstä Kalevista, joka osallistuu seminaariin, mutta käyttää aikansa siellä eväsastioittensa pesemiseen. Runon lopussa paljastuu, että minigrip-pusseissa eväitään säilövä Kalevi onkin seminaarin asiantuntijapuhuja. Koominen efekti on taattu, kun runon alkuun ladatut odotukset tekstin etenemisestä murtuvat. Tämä tekniikka toimisi myös lavalla luettuna.

Kun 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa suomalaisissa kirjallisuuslehdissä (esimerkiksi Parnasso ja Tuli & Savu) esiteltiin aikakauden suomalaista runoutta, tyypillinen yleistys oli, että toisaalta on akateeminen helsinkiläinen runous, joka pyörii Nuoren Voiman liiton ympärillä. Toisaalla on taas turkulainen runoliike, jolle tyypillisinä piirteinä pidettiin katurunoutta ja alkoholihuuruisen elämän ihailua Charles BukowskinJack Kerouacin ja amerikkalaisten beat-runoilijoiden jalanjäljissä. Vuosituhannen taitteessa Suomeen rantautui myös Atlantin valtameren takaa Poetry Slam -perinne: siinä runoilijat lukevat yleisön edessä omia tekstejään ääneen, ja paras palkitaan.

Seiniin kirjoitetut on kiinni niin turkulaisessa runoliikkeessä kuin myös beatpoetiikassakin. Tekstit voi kuvitella lavalle, sillä niiden puhuja säilyy tekstin mittaan samana ja niissä on selkeä kertojan ote.

Outi Oja
Kirjoittaja on Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen ja kirjallisuudentutkija.

KIRJAILIJABLOGI: Kuoleman ja rakkauden liitossa

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015.

Romaanissa Pelkääjän paikalla  käsitellään nykyihmisen suurinta pelkoa, syöpään sairastumista ja kuolemista, joten aihe lienee jollain tavoin koskettanut meitä kaikkia. Romaani onkin saanut runsaasti arvostelijoiden sekä kirjabloggarien positiivista huomiota. Teos oli viime syksynä myös Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana.

Kirjan kirjoittaja Laura Lehtola on ammatiltaan insinööri. Koulutukseltaan hän on tekniikan tohtori, ja väitöskirja ilmestyi pian esikoisromaanin jälkeen tämän vuoden alussa.  Romaaninsa aihevalintaa hän kuvaa seuraavasti: ”Olin omassa elämässäni törmännyt siihen, etteivät kaikki elä vanhoiksi. Elokuvissa kuolema on dramaattista. Tosielämän kriisit koostuvat minuuteista, joissa tapahtuu mielen liikkeitä.” (Työelämälehti 10.2.2016).

Lukemattomissa romaaneissa kuvataan romaanihenkilön sairastumista ja kuolemista sekä sairauden tuomaa surua perheessä. Pelkääjän paikallakoskettaa lukijaa teemansa kautta voimakkaasti, koska siinä sairaus on läsnä koko ajan. Lukukokemuksena rinnastan teoksen ainakin kahteen suomalaiseen romaaniin, joissa sairautta ja sen vaikutusta perheeseen kuvataan kokonaisvaltaisesti: Gunnar Mattssonin Prinsessaan (1965) sekä Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittamaan Viikkoja, kuukausia (2006).  Molemmat teokset ovat omaelämäkerrallisia.

Pelkääjän paikalla alkaa sanoin Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus. Se seisoi vaaleanpunaisessa mekossaan sohvan vieressä ja vaati sinua siirtymään. Ennen sairautta nuoren perheen asiat ovat hyvin: Aapolla ja Annalla on työtä, pieni Elsa saa varttua onnellisessa kodissa, jossa vanhemmat ymmärtävät toisiaan ja arkea pyöritetään tavallisin rutiinein. Annan syöpää hoidetaan vuoden verran erilaisin hoidoin. Välillä on toivon pilkahduksia, mutta vähitellen kuolema lähestyy yhä nopeammin. Elsa tottuu näkemään äidin olemuksen muutokset, tukan lähtemisen ja jalan puuttumisen. Aapon kipua kuvataan monitasoisesti. Hän näkee ilmeistä vaimonsa  huononevat veriarvot ja sairaalakuvausten tulokset. Hän joutuu sanaharkkaan Annan kanssa puhuessaan kuoleman läheisyydestä ja kieltäytyessään uskomasta kaikenlaiseen vertaistukeen ja parempien aikojen odotukseen.  Aapo pelkää yksin jäämistään ja hankkii itselleen tilapäisen nettirakkauden, joka kuitenkin kuivuu mahdottomuuteensa.  Ankeita tilanteita keventää, että ne kuvataan arkipäiväisen realistisina ja moniäänisinä.

Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on rakennettu luvuista, joissa kuljetaan Annan elämän viimeisen vuorokauden tapahtumissa tunti tunnilta sekä takaumissa, jotka ulottuvat vuosikymmenen taaksepäin. Takaumissa nostetaan esiin Aapon ja Annan elämän episodeja. Toisessa osassa kerrotaan Aapon ja Elsa-tytön elämästä Annan kuoleman jälkeen. Tämän osan kertojia ovat Aapo sekä hänen uusi naisystävänsä Veera. Luvut on otsikoitu näkökulmahenkilön mukaan. Aikuisten äänen lomassa kuuluu lapsen ääni, joka on erotettu selkeästi muusta kerronnasta.        

Ensimmäisen osan kerrontaratkaisu on erittäin onnistunut ja ajanmääritteisiin tukeutuva kerronta rytmittyy hyvin. Lukija kokee Annan elämän viimeiset ahdistavat hetket, mutta voi välillä palata perheen valoisiin elämänvaiheisiin. Vaikka asioita katsotaan minäkertoja Aapon näkökulmasta, lukija tutustuu myös Annaan dialogien ja toiminnan kautta. Anna on sanavalmis ja voimakas persoona. Toisessa osassa näkökulmatekniikka muuttuu: Aapon ja Veeran ääni vuorottelevat, ja näkökulmahenkilö ilmoitetaan lukijalle heti otsikossa.  Anna kulkee edelleen mukana Aapon kerrontajaksoissa läheisenä sinä-persoonana, vaikka kerrontahetken episodissa paikalla olisikin Veera. Lukijalle Veera jää kuitenkin kaukaisemmaksi kuin Anna, ja voikin kysyä, olisiko ollut parempi pitäytyä loppuun asti yhdessä kertojassa, Aapossa. Olisiko uuden naisystävän osuudeksi riittänyt Aapon tekemät luonnehdinnat sekä dialogijaksot niin kuin Annankin kohdalla?

Sen sijaan Elsan lapsen äänen nostaminen kuuluviin toisessa osassa on onnistunut ratkaisu. Lapsi tekee surutyötä käytännönläheisesti pienten tilanteiden kautta: Äidin kanssa me katsottiin aina Olipa kerran elämää. Siitä oppii ihmisten sisäisiä asioita. Aikuisetkin voi oppia. Isin kanssa me katsotaan urheiluruudusta voimistelua. Äiti ei pystynyt voimistelemaan, koska sillähän oli vain yksi jalka. Useissa kohdin käy ilmi, miten yksin lapsi on ajatuksineen, vaikka isä ja myöhemmin Veerakin ovat fyysisesti läsnä ja huolehtivat.

Monet ikävät tilanteet esitetään  tragikoomisina. Kuolemasta kertomista etäännytetään kuvakielen kautta: Sinun junaasi kuljetetaan jo. – – Kun raide on tyhjä, sinä olet mennyt. (136) Elämä on matka -metafora luo tuttunakin turvallisuuden tunnetta. Parhaimmillaan Laura Lehtola on tarkkana havainnoijana. Hän asettaa arjen asioita ja pelon hetkiä rinnakkain ja vastakkain:  Missä Elsan kellukkeet ovat? Röntgenkuvassasi on jotain uutta, ehkä etäispesäkkeitä keuhkoissa. Perhekerho alkaa vartin päästä.  Teos ei saarnaa mutta ei myöskään tyydy pelkästään näyttämään asioita. Se kertoo, miten jokainen päivä on elettävä: kuolevan ja perheen yhteinen viimeinen päivä ja jälkeenjääneiden ensimmäinen yksin eletty päivä.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.