Tiina Linna ja Bettina Nyman
Tunnettu mielensäpahoittajalukija
– eli kuinka lukea kirja, jossa sanotaan kaikenlaista aikana, jolloin mitään ei saa sanoa
Niin kuin hyvin tiedetään, on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) suomalaisten jopa enemmän lukema kirja kuin Raamattu, vain jakeet puuttuvat.
Linnan pääteoksena pidetty Tuntematon ilmestyi WSOY:n kustantamana joulukuussa 1954. Teos on hyvin tunnettu, laajalti luettu, ja sitä on yritetty kääntää suomesta muille kielille, kuitenkin verrattain huonolla menestyksellä. Vuosituhannen vaihteessa ilmestyneen Sotaromaani-version (2000) lisäksi siitä on tehty useita eri tulkintoja ja sovituksia niin näyttämölle, valkokankaalle, kuunnelmiksi kuin TV-sarjaksikin. Onpa Tuntemattomasta tehty väitöskirja, jos toinenkin, eikä vähiten tunnettu niistä liene professori emeritus Jyrki Nummen Jalon kansan parhaat voimat (1993).
Linnan Tuntematontaan varten luomat miehet ovat hänen omien sanojensa mukaan ”niin elävän tuoreita, ettei heidän veroistaan joukkoa vielä koskaan ole kavunnut Werner Söderströmin kunnianarvoisia portaita”. Kirjailijan luonnehdinta pitää eittämättä paikkansa, sillä Tuntemattoman tunnetuimmat ja suosituimmat henkilöt ovat niin todellisia ja omaperäisiä, että heille on tullut tavaksi jopa karkailla kirjan sivuilta oikean elämän puolelle. Kukapa ei tunnistaisi Koskelan lentävää lausetta, jonka mukaan ”asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan ku Ellun kanat”. Tai kuinka Rokan Antti, maanviljelijä Kannakselta, antoi komppanianvääpelin kuulla kunniansa Petroskoissa kutsumalla tätä helvetin hevosmieheksi.
Yhtään liioittelematta voitaneen siis todeta Tuntemattoman olevan suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos, jota on liki seitsemän vuosikymmenen aikana luettu, tutkittu, ylistetty, solvattu ja luettu uudestaan lukemattomia kertoja.
1950-luvun tunnetut rakastajat ja vihaaja
Jo aikalaiset ylistivät suuresti Linnan kuvausta jatkosodasta konekiväärikomppanian silmin. Mukaan tosin mahtui myös toimittaja Toini Havun sangen pureva kritiikki, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa joulukuussa 1954 otsikolla ”Purnaajan sota” (pdf-versio). Havu esimerkiksi kutsui Linnan sotakuvausta sammakkoperspektiiviseksi, vaikka myöntyikin muuten kiittelemään teoksen tyyliä.
Kritiikissään Havu muun muassa pureutui Linnan murteidentuntemukseen ottaen lähempään tarkasteluun varsinaissuomalaisen Hietasen. Havun mielestä Hietasessa ontuu paitsi nimi, myös murre, jonka jäljittelytyylin hän toteaa olevan ”vaarallinen yritys – – eksaktisuutta ajatellen”. Kirjallisuussodan kritiikillään aloittaneen Havun puolustukseksi on tietenkin muistettava, että jos kohta hän sättikin Linnan käyttämiä murrepiirteitä, ei hän voinut tietää kustantajan Tuntematonta sotilasta varten teettämästä murteenkorjailusta. Tuntematon palautettiin murteellisuutensa osalta Linnan tarkoittamaan asuun vasta 66 vuotta myöhemmin, kun Sotaromaani julkaistiin.
Sota, samoin kuin siitä kertova kirjallisuus – vastustava tai ihannoiva – ovat perinteisesti olleet hyvin miehisiä tekemisen ja toiminnan alueita. On siis huomionarvoista, että Tuntemattoman kuuluisimman murskakritiikin kirjoitti nainen, jolla ei voida sanoa olevan juuri henkilökohtaista kokemusta sotarintamalla taistelemisesta, saati siitä purnaamisesta.
Kirjallisuudentutkija ja kriitikko Kai Laitinen puolestaan ennusti vuonna 1955 Tuntematonta sotilasta ylistävässä teosarviossaan sille pitkää ikää. Mutta kuinka kauan sen menestyspolku jatkuu vai tuleeko Tuntemattomasta ennen pitkää, no, tuntematon? Miten kaikkien tuntema klassikkoteos selviää uuden mielensäpahoittajasukupolven käsissä, meidän, jotka luemme kirjamme puhelimen näytöltä tai kuuntelemme äänikirjana siivouksen ohessa samalla kirjoittaen loukatuista tunteistamme kipinöiviä, tulikivenkatkuisia tviittejä eetteriin reaaliajassa?
2020-luvulle tultaessa lukijasukupolvi toisensa jälkeen alkaa olla yhä vain kauempana sodan kokemuksesta, jälleenrakennuksen ajasta ja YYA-Suomen todellisuudesta. Jos vielä isovanhemmillamme oli jonkinlainen kosketus luovutettuun Karjalaan, saksalaisten Lapin sodassa käyttämään poltetun maan taktiikkaan ja Suomeen, jonka suurimman puolueen kirkkain tähti oli poliitikko Veikko Vennamo, alkaa meidän kosmopoliittisukupolvemme olla jo melko etäällä kaikesta tuosta.
Kun mitään ei saa enää sanoa
Niin kuin nykyään tiedetään, on mielensäpahoittaja sosiaalisen median valtias, kaikkitietävä ja läheltä viisas.
Nykylukija ei jaksa hankkia edes fyysistä kirjaa käsiinsä! Hän tuskin tietää missä kotinsa lähin kirjasto sijaitsee, saati mitä muuta koko kirjasto on kuin paikka 3D-tulosteluun, hengailuun ja laatikkopyörien lainailuun. Nykylukija lataa kirjan ruudulleen vain pahoittaakseen mielensä kaikesta, mitä sen elektronisilta sivuilta löytyy.
Kai Laitinen aloitti arvionsa sanoilla karu, karmea ja karkeakin kuvaillessaan Tuntematonta sotilasta. Mutta mitä karua, karkeaa ja etenkin karmeaa Tuntemattomassa on kaiken nähneelle ja lukeneelle sukupolvelle, jolle tuo lentäviä lauseita vilisevä murrekokoelma tuntuu lähinnä hauskalta, hassulta ja huvittavaltakin?
Lopulta aika montakin asiaa.
Ensimmäisen järkytyksen e-lukija kohtaa jo kirjan alkupuolella, kun Rahikainen kopauttaa kaatunutta vihollista kiväärin piipulla kypärään. ”Halloo, sanohan, onko siellä ryssän helevitssä kylymä”, hän tokaisee halveksivasti. Lisää vettä tuohtumuksen myllyyn saadaan heti kohta, kun Leniniä nimitellään tattari liuhuparraksi, jolla on silimät niin viirullaan, että näkee keskiviikkona molemmat sunnuntait.
Ja mikä tekee lukukokemuksesta vielä karmeamman, on tuon samaisen nimittelyn jatkuminen läpi koko teoksen. Jos siitä kuitenkin jotenkin vielä selviää hokemalla itselleen mantraa tuon ajan sodan kontekstista, tulee seinä vastaan viimeistään Rahikaisen solvatessa Lammiota nimityksellä helvetin keskonen.
Keskonen!
Siinä kohtaa ensimmäiset oman elämänsä social justice warriorit pyyhkäisevät e-kirjasovelluksensa pois näytöltään ja äänikirjaa kuuntelevat heittävät kuulokkeet korvistaan. Samalla unohtuu myös edellispäivän valitukset, kuinka mitään ei saa enää sanoa.
Nykylukija alkaa sentään jo hienoisesti lämmetä Tuntemattoman kertojalle, mitä tulee hänen naiskuvaukseensa. Kohtauksessa, jossa Rokka, Hietanen ja Vanhala Petroskoissa käyvät Veran luona kuuntelemassa äänilevyjä, viisaaseen ja kauniiseen Veraan ei suhtauduta alentuvasti. Kertojan mukaan Hietanen jopa pelkää tuota palavasieluista kommunistia, joka puhuu hyvää suomea. Veralta Vanhala saa lempinimen Ylen sankia priha, jota Rokka ja kumppanit hänestä siitä eteenpäin käyttävät.
Vaikka kuvaus onkin milleniaalin silmään stereotyyppisen pintapuolista, saa mielensäpahoittajalukija silti edes hetkisen hengähtää.
E-lukijan rinnassa hiljalleen kytevä hiillos leimahtaa kuitenkin pian ilmiliekkeihin, tosin aivan muista syistä: Rahikaisen parituspuuhat näkevät nimittäin päivänvalon. Tuo häntäheikki pinnari esimerkiksi myy alaikäisen lempivaimonsa äidin toiselle sotilaalle kahdesta tupakka-askista. Mielensäpahoittaja närkästyy niin, että harkitsee hetken jopa pyromaaniksi ryhtymistä ja polttaisi varmasti käsissään pitelemänsä kirjan poroksi, jos se vain olisi paperinen. Mutta kuka ammattimainen loukkaantuja nyt omaa puhelintaan, itseilmaisunsa tärkeintä välinettä, tuleen tuikkaisi?
Vai saako sittenkin?
Joitakin tuttuja teemoja e-lukijakin sentään Tuntemattomastaan löytää, kuten tietynlaisen kaipuun takaisin Karjalan laulumaille.
Vaikka ”Karjala takaisin!” -huudot kuuluvat nykyään lähinnä Suomen voittaessa jääkiekossa MM-kultaa, on niiden taustalla kiinteä yhteys siihen kipukohtaan, joka koskettaa merkittävää osaa nykysuomalaisista lähes riippumatta siitä, missä he ovat syntyneet. Aivan hiljattain julkaistiin nimittäin Helsingin yliopistossa tehty tutkimus, jossa todettiin Karjalan evakkojen vaikuttaneen suomalaisten geeniperimään jopa enemmän kuin sitä myöhemmin isolla kauhalla sekoittaneen kaupungistumisen.
Ja tuo vaikutus muuten näkyy geeneissämme yhä. Siitä näkökulmasta Rokan tokaisu: ”Karjala myö otetaan, ja sit myö lähetäänki kotiin”, ei kuulosta enää ollenkaan niin kaukaiselta ja aikansa eläneeltä. Vaikkei tosissaan vaalisikaan sydämessään luovutetun Karjalan palauttamista takaisin Suomelle, on aivan luvallista tuntea vilpitöntä kaihoa sinne, missä ”poikin uitii Vuokses”, salot huokuvat säveleitä ja hongat iäti humajaa.
Karjala-kaipuun lisäksi tuttuuden tunnetta Linnan värikkäässä hahmokavalkadissa herättää jo romaanin kirjoittamisen ja julkaisemisen aikana yhä edelleen modernilta tuntuva Vanhala. Hän ei pelkää kyseenalaistaa vallitsevaa maailmanjärjestystä ja huvittaa itseään alinomaa hihittelemällä sekä vihollisen että kotijoukkojen sotapropagandalle. #Metoo-ilmiön aloitettua massiivisen tasa-arvoliikehdinnän oli koko maailman aika pukea Vanhala-lasit silmilleen ja nähdä kaikki totuttu yhtäkkiä uusin silmin. Miten naurettavalta tuntuukaan nyt ajatus voittajan kirjoittamasta yksiselitteisestä historiasta, jossa ei ole tilaa hävinneille tai muuten alakynteen jääneille?
Mitä paremmin Vanhalan hahmoon tutustuu, sitä läheisemmältä ja samastuttavammalta hän alkaa tuntua: tämän päivän informaatiotulvan keskellä on usein pakko nauraa ja siten kyseenalaistaa kaikki lukemansa, kuulemansa ja näkemänsä.
Jos kaiken ylhäältä tulevan ottaa annettuna, saattaa ennen pitkää löytää itsensä vastakkain sisäisen Lammionsa kanssa, ja silloin onkin aika kysyä, että kukas se kuovi tässä taas olikaan.
”Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema.”
Tuntemattomassa on kuitenkin eräs kohtaus, jonka äärellä mielensäpahoittajalukijakin hiljenee täysin: Lehdon kuolema. Sitä lukiessa vasemmalla silmällä ja kädellä tehty Tinderin selailukin hidastuu, lopulta pysähtyy, jopa siihen pisteeseen asti, että puhelin päätyy viereiselle pöydälle äänettömälle, pois ajatustenkin ulottumattomista. Nyt saa oman elämänsä Rahikaiset, Kotilaiset ja Vanhalat odottaa.
Lehto oli vielä elossa ollessaan karski kovanaama, joka ei sietänyt heikkoutta, saati rakastanut ketään. Vielä viimeisillä hetkilläänkin hän kutsuu joukkojaan kierosilmäisiksi ja naattikorviksi, mikä miltei saa mielensäpahoittajan kostuneet silmät kuivumaan. Mutta Lehdon kaatumisessa on jotain niin koskettavaa ja traagista, että sitä lukiessa unohtuu millainen mielensäpahoittajan kauhistus tuo mies vielä eläessään oli.
”Sitten oli äänetöntä, ja niin oli eräs suomalainen sankaritarina päättynyt.”
— Tuntematon sotilas
Tällä kertaa ei kuitenkaan ole kyse Lehdosta, vaan kaikkien tuntemasta mielensäpahoittajasta.
Taisi Kai Laitinen osua oikeaan ennustaessaan Tuntemattomalle pitkää elinikää. Formaatti ja maailma sen ympärillä muuttuvat, mutta ihmiset ja tarinat pysyvät, lukevat, kertovat ja jatkavat elämäänsä. Niin nykyiset kuin tulevatkin sukupolvet saavat kulkea tuon saman matkan, joka jatkosodan aikana kuljettiin, jo niin tutuiksi tulleiden sotilaiden kanssa.
Tuntematon sotilas ja Lehdon inhimillisyys mitä yksinäisimmän kuoleman keskellä ovat riipaiseva osoitus Väinö Linnan kyvystä kurottaa yli sukupolvien kuilun; yli sodan, puutteen ja väestöräjähdyksen, jälleenrakennuksen, pullamössön ja hyvinvointiyhteiskunnan sekä trauman ja maailmanlaajuisen pandemian kotiinsa eristämien sukupolvien läpi, suoraan elektronisia sivuja lukevan puhelinaddiktin sydämeen.
Vielä 67 vuotta myöhemminkin.

Väinö Linna. Kuva: Saarinen, UA. Museovirasto.
***
Lisälukemista kiinnostuneille:
Nummi, Jyrki 1993: Jalon kansan parhaat voimat. Helsinki: WSOY