Päivi Paavola, Jasmine Pekola ja Inkeri Rautionmaa
Aseveljistä, Leppäsen Preetistä ja linja-autoista
Koronapandemian takia yliopistolla on opiskeltu nyt vuosi etänä. Se on aika yksinäistä, sillä kurssikaverit jäävät helposti vain tuntemattomiksi nimiksi tietokoneen ruudulla. Tällä Väinö Linna- aiheisella blogikurssilla olemme tehneet tekstejä pareittain tai ryhmissä, ja kurssi onkin innostanut ryhmämme jäseniä tavallista enemmän.
Yhdessä tekeminen on ollut virkistävää, ja olemme huomanneet, miten paljon kaipaamme opiskelukavereita, kirjastoa, kahviloita, kaupunkielämää ja raitiovaunuja – kaikkea normaaliin opiskelijaelämään kuuluvaa. Korona katkaisi tavallisen arkemme, ja julkisessa keskustelussa koronapandemiaa onkin pidetty suurimpana kriisinä, joka Suomea on sotien jälkeen kohdannut. Emme epäile tätä väitettä, sillä pandemia vaikuttaa meihin kaikkiin niin konkreettisesti. Menneisiinkin kriiseihin on liittynyt taloudellista epävarmuutta, vanhasta luopumista ja uuteen opettelua, mutta sotien jälkeen meillä ei ole ollut henkeä ja terveyttä uhkaavaa kriisiä. Lisäksi tällä korona-ajalla on yksi oma erityislaatunsa: tämä kriisi korostaa yksinäisyyttä.
Koronasta johtuva sosiaalinen eristäytyneisyys saikin meidät lukemaan Väinö Linnan teoksia juuri yhteisöllisyyden näkökulmasta.
Asevelihenki
Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) yhteisöllisyys näkyy rintamamiesten välisenä toveruutena. Hietanen, Rokka, Rahikainen ja kumppanit jakavat niin yhteisen keittoannoksen, yhdessä keitetyn kiljun kuin yhteisen kohtalon isänmaan puolustajinakin.
Ville Kivimäki on kirjoittanut suomalaisten sotilaiden tunteista ja traumoista sekä aseveljeydestä teoksessaan Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939─1945 (2013). Kivimäki kertoo, että rivimiesten keskuudessa vallitsi luja yhteenkuuluvuuden tunne, eikä tovereita eroteltu sosiaalisen statuksen mukaan. Siihen ei sodassa ollut varaa eikä mitään mieltäkään: huomisesta ei tiennyt kukaan, joten ulkomaailmaan liittyvät erot olivat merkityksettömiä.
Rintamamiesten joukkoon hyväksyttiin myös kaikki erilaiset persoonat, minkä lukija huomaa Tuntemattoman sotilaankin sivuilta. Tästä esimerkkinä käy vaikkapa Honkajoen hahmo. Honkajoki saapuu jousipyssy olallaan täydennysmieheksi joukkueeseen talvella 1942. Jousipyssy ei ole Honkajoen ainoa outous, sillä hänellä on myös hassu, hienosteleva puhetyyli ja ironisella huumorilla maustettu asennoituminen sotaan. Aseveljien keskuudessa hän on tasavertaisesti yksi muiden joukossa.
Kivimäki kirjoittaa asevelihenkeen kuuluneen ymmärrys siitä, että muiden auttaminen koitui koko ryhmän parhaaksi: ryhmän etu meni yksilön edun edelle. Tuntemattomassa asevelihenkeä kysytään esimerkiksi marssilla korpiseutujen halki kohti Äänistä. Kun Linnan sotilaiden pitää ylittää suuri suoalue, voimakkaammat miehet nostavat suohon kaatuneita tovereitaan ylös, vaikka auttajiakin heikottaa. Pelokas Riitaoja on silläkin marssilla Linnan porukan heikoin lenkki, mutta selviää suon yli, sillä toiset kantavat hänen varusteensa.
Kaveria ei jätetty sodan jälkeenkään. Yhden tämän blogitekstin kirjoittajan suvussa muistellaan, miten isoisän vanha sotakaveri Helsingistä soitti silloin tällöin vielä 1970-luvulla isoisälle Punkalaitumelle, Urjalan naapurikuntaan. Kähisevällä äänellään mies pyysi isoisää lähettämään hänelle linja-auton kyydissä tutun lähetyksen, pullon kirkasta viinaa. Tämä isoisän vanha aseveli oli nuorena istunut vankilatuomioita, eikä ollut sodan päätyttyäkään löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa. Häntä voisi kai sanoa myöhemmän ajan Kankaanpään Eliakseksi, joka vaelsi pitkin Stadin katuja ja nukkui yönsä missä milloinkin ─ sillä erotuksella tosin, että maanteitä kiertävällä Kankaanpään Eliaksella oli Pentinkulmalla edes se vaarinpirtti tukikohtanaan.
Tämän viinaa pyytävän miehen kanssa isoisä taisteli Sinisen prikaatin konekiväärikomppaniassa. Isoisä syötti patruunavöitä kaverin konekivääriin Krivin asemalla talven 1942 pakkasissa samaan aikaan, kun Lahtinen kaatui Syvärillä hankeen konekivääri selässään. Lahtinen uhrasi henkensä jäädessään yksin kantamaan konekivääriä, jotta haavoittunut mies pääsi aseelle tarkoitetun ahkion kyydissä turvaan. Se oli se sama talvi, kun Rokka pestautui vänrikille ”oikein hyvänä miehenä” ampumaan konekiväärillä lumikuopan pohjalta ja sai vihollisen luodista haavan päähänsä. Isoisä ja sotakaveri olivat yhdessä kokeneet kaiken sellaisen kauheuden, josta voimme Linnan Tuntemattomasta sotilaasta lukea. Asevelihengessä oli siis selvää, että kaveri sai aina viinapullonsa. Helsinkiin menevä Lauttakylän Auton linjuri kulki sopivasti isoisän talon vierestä. Ei muuta kuin pappa tienvarteen, käden heilautus, ja pullo kuskille linja-auton kyytiin.
Pentinkulman yhteisöllisyys
Asevelihenkeen vertautuvaa huolenpitoa ja yhteisöllisyyttä löytyy myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta (1959─1962). Liikuttava esimerkki siitä on Leppäsen Preetin hahmo. Preeti on vaatimaton ja nöyrä kartanon muonamies, vähän hidas ja hölmö, josta muut kyläläiset tekevät hyväntahtoista pilaa. Samoin kuten Honkajoki ja isoisän kaveri olivat rintamalla osa porukkaa, on Preetikin sitä Pentinkulman maattoman väen keskuudessa. Yhteiseen touhuun mukaan pääsevät kaikki, ja Preetikin on aina paikalla siellä, missä tapahtuu.
Preeti osallistuu Koskelan kattotalkoisiin ja työväenyhdistyksen kokouksiin. Köyhistä köyhin Preetikin pystyy saapumaan palokunnantalon ilmaisiin juhliin, ”kun ei mitään piljettiä taikka muuta…”. Sisällissodan aikaan Preeti saa tuntea itsensä tärkeäksi punakaartin vartiomiehenä. Myöhemmin hän pääsee toisten miesten mukana Kiviojan Laurin uuden kuorma-auton lavalla ajelemaan ja juopumaan pilsneristä. Ja kun torpparin vaimo Kivivuoren Anna haudataan synkissä tunnelmissa juuri syttyneen talvisodan ja ilmavaaran vuoksi iltapimeällä, seisoo haudan äärellä muutaman Annan perheenjäsenen mukana myös Leppäsen Preeti.
Kivivuoren Annan hautajaisiin Preeti saapuu pitäjän kunnalliskodista, jossa hän asuu viimeiset vuotensa. Preeti käy vielä kunnalliskotiin muuttonsa jälkeen usein Pentinkulmalla. Siihen hänellä onkin hyvät mahdollisuudet, sillä pentinkulmalaiset Kiviojat, jotka omistavat reitillä kulkevan linja-auton, ovat luvanneet Preetille aina ilmaisen kyydin.
Osaton traaginen sankari
Juuri Leppäsen Preetin kautta näkyy se, että maaseudun köyhälistön kurjuus ei ollut vain omistamisen ja omaisuuden kysymys, vaan myös niihin tiukasti liittyvä osallistumisen kysymys. Yhteisön köyhimmällä ja kurjimmallakin jäsenellä on perusinhimillinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Preetikin tahtoo osallistua ja tulla huomatuksi.
Preetiä on yleisesti pidetty koomisena hahmona, ja lukijan onkin helppo nauraa hänen väärinkäsityksilleen ja hölmöydelleen. Vaikka Preetin jaanaukset ovat Pohjantähden parasta huumoria, ei tilanteiden tarkempi analyysi kestä naurua. Preeti on osaton monella tapaa. Preeti on traaginen sankari, jonka traaginen heikkouskin – ominaisuus, joka antiikin tragedian kaavan mukaan erottaa sankarin yhteisöstään – voidaan tiivistää sanaan puute: Preetiltä puuttuu itsetuntoa, omaisuutta, nopeutta ja älyä.
Olli Sinivaara pohtii Täällä Pohjantähden alla -trilogian suhdetta tragediaan esseessään ”Pohjantähti ja tragedia”, joka on ilmestynyt teoksessa Kirjoituksia Väinö Linnasta (2006). Sinivaaralla on mainio vertaus siitä, että Pohjantähdessä niin suuressa roolissa oleva maa on kuin mykkä versio tragedian kuorosta. Antiikin tragediassa kuoron tehtävänä oli elää sankarien taustalla, kommentoida tapahtumia ja luoda draamaan emotionaalista jännitettä. Sinivaaran ajatusta eteenpäin kehittelemällä voidaan ehkä valottaa lisää Preetin traagisuutta.
Entä, jos yhteisö – kylä, pitäjä, valtio – olisikin miellettävä traagisen sankarimme Preetin taustalla kommentoivaksi kuoroksi, ja maa olisikin esiintymislava? Taistelu maasta tarkoittaa siis taistelua paikasta estradilla. Omaisuus on myös näkyvyyttä ja osallistumista.
Maattomalla Preetillä ei ollut paikkaa parrasvaloissa. Kun Preeti pyytää itselleen teloitetun Koskelan Aleksin ”parempaa kankasta” olevaa takkia, tämä sivuhenkilö toivoo tulevansa siistimmällä rooliasulla edes vähän enemmän esille. Koskelan Aleksin äiti Alma ei tahtonut antaa veristä takkia, mutta Preeti sai Aleksin toisen takin. Näin Preetistä pidettiin huolta Pentinkulmalla.
Muistojen ja muutosten Pentinkulma
Preeti kuolee halkoja hakatessaan kunnalliskodin puuvajassa. Preetin kuolemaa voidaan pitää onnellisena: hän kuoli tehdessään tärkeää työtä yhteisen hyvän eteen ja ollessaan porukassa mukana. Täällä Pohjantähden alla -trilogian lukijalle Preetin kuolema tarkoittaa sitä, että suuri tarina lähestyy loppuaan eikä vanhaa Pentinkulmaa enää ole. Olli Sinivaaran esseetä voi suositella kaikille niille lukijoille, jotka pakahtuvat haikeuteen Pohjantähden lopussa. Sinivaara selittää haikeuden johtuvan siitä, että päämäärä eli hyvinvointiyhteiskunta on saavutettu, mutta täyttymys onkin luonteeltaan traaginen. Pentinkulman parempi tulevaisuus, jonka eteen todella on taisteltu, tarkoittaakin käytännössä Pentinkulman autioitumista ja unohdusta.
Pohjantähden jalo päämäärä, hyvinvointiyhteiskunta, tarjoaa isoisän sotakaverin, Kankaanpään Eliaksen ja Preetin perillisille paremmat olosuhteet sosiaalitukien ja muiden yhteiskunnan tukirakenteiden muodossa. Trilogian lopussa Preetinkin tytär Aune on saanut Leppästen mökin omiin nimiinsä, ja elämisen avuksi hän saa kansaneläkettä. Silti lukija kaipaa takaisin Pentinkulman kulta-aikaan.
Mikä tekee vanhasta Pentinkulmasta mielissämme nostalgisen idyllin? Kukaan ei tietenkään toivo paluuta aikaan, jolloin torppari niitti kuunvalossa ojanpenkalta heinää ainoalle lehmälleen. Veikkaamme, että juuri vanhanaikaisen maalaiskylän yhteisöllisyys on se asia, joka kultaa muistomme. Kuulemme vielä Kivivuoren Oton äänen, joka pyytää ruodetta Koskelan Jussin kattotalkoissa, muistamme työväentalon uusien hirsiseinien tuoksun Akselin ja Elinan kesähäissä ja tunnemme, miten ahdasta oli työväentalon eteisessä Susi-Kustaan ängetessä kokoukseen kalatakki päällä. Ja Preeti sai aina jaanata mukana.
Oikeassa elämässä yhteisöllisyys ei tietenkään kuulu pelkästään vanhaan Pentinkulmaan. Tiedämme, että Tuntematon sotilas -romaanin viimeisen sivun tapahtumien jälkeen suomalaiset löysivät uudenlaista yhteisöllisyyttä. Kaipuu läheisyyteen, perheen arvostus ja lapsiin liittyvä toivo johtivat suurten ikäluokkien syntymiseen – isoisäkin sai kymmenen lasta. Karjalan evakot asutettiin ja uusia pientiloja perustettiin.
Yksi Karjalan evakoista oli Kannaksella asunut maanviljelijä Viljam Pylkäs, jota Väinö Linna oli pitänyt Tuntemattoman sotilaan Rokan hahmon esikuvana. Pylkäs sattui saamaan uuden maapaikan Punkalaitumelta. Tämä ”Rokan” uusi kotitalo näkyi isoisän keittiön ikkunaan.
Isoisä sai olla Viljam Pylkkäälle kuskina, kun naapurukset lähtivät yhdessä Pyynikin kesäteatteriin katsomaan näytelmää nimeltä Tuntematon sotilas. Pylkkäälle oli varattu paikka ensi-iltanäytöksen ensimmäisestä rivistä. Vuosi oli 1961 ja isoisän auto oli vaaleanvihreä Pobeda. Sotakorvaukset Neuvostoliitolle oli maksettu jo vuosia aikaisemmin, ja hyvinvointiyhteiskunnalle oli luotu vahva perusta. Pyynikin kesäteatterissa oli uusi, pyörivä katsomo ja Pentinkulman tanssilavalla soi iskelmä. Elämisen tuntu oli vahva.
Pohjantähden ulkopuolella, tosielämässä, ei ollut viimeisen sivun lopullisuutta. Kyläyhteisön muutos 1800-luvulta ei ollut vain traagista tai tyhjää, sillä muutos oli tuonut tilalle jotain uutta.
Hyvinvointiyhteiskunnan Preetit
Maailma muuttuu, mutta hiljaiset ja vaatimattomat Preetit eivät ole kadonneet minnekään. Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari kertoo hyvinvointiyhteiskunnan nykytilasta ja eriarvoistumisesta teoksessaan Samassa veneessä (2020). Saari kirjoittaa siitä, kuinka suuri merkitys ihmisten perhetaustalla ja lähtökohdalla on menestykselle: ”toiset kulkevat aurattua ja asfaltoitua tietä ja toiset kulkevat pieniä polkuja.” Saari kertoo, että monien tutkimusten mukaan köyhät osallistuvat parempiosaisia vähemmän yhteiskunnalliseen tai poliittiseen toimintaan. Kaikkien voimavarat eivät riitä osallistumiseen, ja usein taustalla on ylisukupolvista köyhyyttä ja muuta huono-osaisuutta. Omistamisen kysymys on siis edelleen myös osallistumisen kysymys.
Nykyaika on piilottanut Preetit näkyvistä, sillä enää ei ole koko kylän kattotalkoita. Modernisaatio siirsi vastuun lähimmäisistä yhteiskunnalle, pois naapureilta ja sukulaisilta. Kasvokkain tapahtuvat kohtaamiset vähenivät, ja vanhan kyläyhteisön purkauduttua monet ovat jääneet yksin, vaille osallisuuden kokemusta.
Kaupungistuminen ja internet ovat mahdollistaneet myös sen, että ihmisten on helppo valita seuransa. Vietämme aikaamme entistä enemmän vain samanmielisten ihmisten kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan löydä omanlaistaan seuraa, ja porukasta ulkopuolelle jääviä uhkaa yksinäisyys. Kenen ystäväpiiriin jousipyssyä kantava Honkajoki nykyään mahtuu, kuka enää huomaa Preetiä?
Uudenlainen yhteisöllisyys
Eivätpä taida laitapuolenkulkijatkaan saada enää viinapulloa linja-auton kyydissä. Tämän tarinan linja-auto vaihtoi reittinsä isoisän kotitieltä Valtatie kakkoselle, eikä enää pysähdy käden heilautukseen missä tahansa tienpäässä. Lauttakylän Auto fuusioitiin ensin Satakunnan Liikenteen kanssa, ja nykyään näiden firmojen autot ovat osa Onnibus-brändiä, jonka punaiset autot ovat tuttu näky koko maassa. Hauska huomata, että Kiviojan Auliksen uni on näin käynyt osittain toteen. Aulis nimittäin näkee Täällä Pohjantähden alla -trilogian lopussa unta, että pitkin kaikkia Suomen maanteitä kulkee punaisia rekkoja, joiden kyljissä lukee ”Kivioja ja poika”.
Miksi Auliksen unen autot ovat juuri punaisia? Ehkä väri ei sittenkään ole innoitusta Auliksen verestävistä silmistä, kuten hänen vaimonsa Kaarina arvelee. Tulee mieleen, käyttikö Väinö Linna kaikkialla kulkevia punaisia autoja vertauksena sosiaalidemokratian idean leviämisestä joka kolkkaan? Kiviojan Auliksen uni ei siis välttämättä ole vain kapitalistin suuruudenhullu haavekuva, jollaisena se aluksi näyttäytyy. Uni saattaa olla myös Linnan humaani ajatus kaikki yksilöt tavoittavasta hyvinvointiyhteiskunnasta. Väinö Linnan punaiset autot symboloivat reilua peliä, lähimmäisenrakkautta ja yhdessä tekemistä. Niiden kyljessä lukee Onni, ja kyydissä muiden mukana istuu Preeti ilman piljettiä.
Käynnissä olevat, todelliset hyvinvointiyhteiskunnan linja-autot eivät pääse kaikille professori Juho Saaren mainitsemille pienille poluille, vaan niiden ajovalojen katveeseen jää pieniä ihmisiä, Preetejä ja Riitaojia, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Meistä jokainen voisi katsoa ympärilleen ja huomata sen, joka ei ole päässyt kyytiin tai ei itse jaksa kantaa varusteitaan. Suodaan kanssakulkijoillemme hymy tai ystävällinen sana, tehdään toinen ihminen näkyväksi. Koronapandemian aikana sitä kaivataan erityisesti.
Kaikkien maskien, roolien, etuuksien tai omaisuuksien takana olemme kuitenkin jokainen osallisuutta kaipaavia ihmisiä – niin minä niinkun sinäkin, kuten Preeti sanoisi.
Ja kun maskien riisumisen aika tulee, maailma voi olla muuttunut. Uskomme, että korona-aika on muistuttanut meitä yhteisöllisyyden tärkeydestä ja tarpeestamme kuulua porukkaan. Ehkä näemme tulevaisuudessa uudenlaista yhdessä tekemistä, jota emme vielä osaa aavistaa. Tämänhetkiseen tilanteeseen voimme suhtautua myös toivorikkaalla uteliaisuudella. Mikä meitä odottaa mutkan takana?
Reitti on tuntematon, mutta määränpää selvä: se on kaikista huolehtiva, tasa-arvoinen maailma. Sinne johtavaa tietä viitoittamaan Väinö Linna on aina ajankohtainen.
Lähteet:
Bushnell, Rebecca 2008: Tragedy – a short introduction. Oxford: Blackwell Publishing Ltd.
Kivimäki, Ville 2013: Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Helsinki: WSOY.
Linna, Väinö [1954] 2010: Tuntematon sotilas. Helsinki: WSOY.
Linna, Väinö [1959, 1960, 1962] 1995: Täällä Pohjantähden alla I-III. Helsinki: WSOY.
Rinne, Eero 1984: Sininen prikaati. Sinisen prikaatin muistosäätiö.
Saari, Juho 2020: Samassa veneessä. Jyväskylä: Docendo.
Sinivaara, Olli 2006: ”Pohjantähti ja tragedia”. Teoksessa Kirjoituksia Väinö Linnasta. Toim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara. Helsinki: Teos.
Stark, Laura 2006: ”Johdanto — Pitkospuita modernisaation suolle”. Teoksessa Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Toim. Hilkka Helsti, Laura Stark ja Saara Tuomaala. Helsinki: SKS.
Wikipedia: Lauttakylän Auto. Osoitteessa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Lauttakylän_Auto. Viitattu 6.3.2021.
Wikipedia: Satakunnan Liikenne. Osoitteessa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Satakunnan_Liikenne. Viitattu 6.3.2021.