Venla Tarus
Tie tuntemattomaan vastoinkäymisten kautta
Väinö Linnan Musta rakkaus (1948) ei ole hänen myöhempien romaaniensa kaltainen menestys. Tästä huolimatta se on voittanut kolme kirjallisuuspalkintoa, kuten Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1949. Teoksessa olennaista ei ole, että se itsessään olisi suurromaani, vaan se, että sen kirjallinen taso antoi olettaa Linnan pystyvän halutessaan vielä paljon suurempiin saavutuksiin.
Musta rakkaus sijoittuu tamperelaiseen tehdaskortteliin ja kertoo perinteikkään, traagisen rakkaustarinan. Sijaintinsa perusteella teoksen voisi ainakin kuvitella edustavan Linnalle omimpia maisemia, mutta mitä kirjailija itse ajatteli teoksistaan ennen Tuntematonta sotilasta (1954)? Miksi kaksi ensimmäistä romaania oli kirjoitettava? Päästiinkö siten käsiksi mestariteoksiin? Entä mikä lopulta aiheutti sen, että Linna rohkeni kirjoittaa Tuntemattoman sotilaan? Teoksen, jonka suunnitteluprosessi kesti kymmenen vuotta.
Kaikki tekstissä esitettävät sitaatit ovat Panu Rajalan teoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa (2020).
”Minä en jää tähän ja tämä paranee ja se paranee kirjoittamalla!”
Jo työskennellessään nuorena miehenä Finlaysonin tehtaalla Linna tiesi haluavansa kirjailijaksi. Hän ei koskaan kokenut yksinkertaisen tehdastyön olevan itseään varten, ja kirjailijaksi ryhtyminen olikin ilmeinen keino parantaa toimeentuloa ja antaa mielen sisäisiä haasteita yksitoikkoisen perustyön oheen. Mielestäni Linnan toteamus, että eräs kirjailijuudessa houkutteleva asia oli tehdastyöhön verrattuna helpompi toimeentulo, on erikoinen. Se nimittäin kuulostaa nykyaikana mielettömältä. Monet esikoiskirjailijat ovat nykyään julkkiksia, joita kustantamot pyytävät kirjailijoiksi. Niinpä kirjailijan ammatista haaveilevat tuntemattomat kirjoittajat ovat ison haasteen edessä yrittäessään saada läpi ensimmäistä romaaniaan, vaikka heidän kirjoittamisen tasonsa olisikin huomattavasti korkeampi kuin julkkiskirjailijoilla.
Vielä 1940-luvulla kirjallisella kentällä oli tilaa ja Väinö Linnalla yksinkertainen tavoite: täyttää tätä tilaa kirjoittamalla jotakin. Vaikka Linna oli lahjakas ja älykäs yksilö, menestys ei tullut itsestään, vaan vaati kirjoittamista viikonloppuisin, lomilla ja jopa ruokatunnilla! Kaikki tuo johti uupumukseen, ja joskus hänen täytyi vetäytyä tehtaalta sairauslomalle.
”Siihen aikaan en lukenut käsikirjoitusta kenellekään. En kehdannut enkä halunnut. En tuntenut sitä sellaiseksi. – – Ja suututti se, että miksen sittenkin paneutunut siihen paremmin”
On totta, ettei Linna ollut tyytyväinen Mustaan rakkauteen, vaikka pitikin sitä kirjallisesti ansiokkaampana, kuin sitä edeltänyttä esikoistaan, Päämäärää (1947). Jyrkästä tyytymättömyydestä kielii se, että Mustasta rakkaudesta julkaistiin paranneltu versio vuonna 1957 filmatisoinnin ja ruotsinnoksen yhteydessä. Linna itse mainitsee Rajalan teoksessa, Päivä on tehnyt kierroksensa, kirjoitusprosessin olleen vain muutaman kuukauden mittainen, ja murehtii sen teemojen jääneen keskeneräisiksi. Hän tuntui myös jälkikäteen häpeilevän Mustan rakkauden othellomaisuutta.
Temaattisella tasolla Mustalla rakkaudella olisi kyllä ollut potentiaalia kasvaa suurromaanin mittoihin, mutta kiire julkaista uusi teos ajoi tuon potentiaalin ohi.
”Tuo jätti niin epämääräiseksi sen tilanteen tuo Päämäärä: Sitä uskoi, että pystyy kirjoittaan ja epäili kuitenkin. Se täytyi todistaa itselleen nopeasti uudella kirjalla”
Linnalla vaikutti olevan hätä siitä, että julkaisutahdin on pysyttävä nopeana. Ehkä hän pelkäsi, että Päämäärän avulla raivattu tie vakavasti otettavaksi kirjailijaksi kuivuu kasaan, ellei hän äkkiä todista, että toinenkin kirja syntyy. Ehkä hän vain halusi todistaa edes itselleen, että tekstiä kyllä syntyy. Päämäärä ja Musta rakkaus olisivat voineet olla tasokkaampia ja syvällisempiä teoksia, jos Linna vain olisi antanut niille enemmän aikaa. Tuntematon on tästä todiste, sillä siihen käytetyt kuusi vuotta Mustan rakkauden jälkeen avasivat Väinö Linnalle ovet klassikkokirjailijoiden joukkoon.
Päämäärä on selkeästi ainakin avainromaanin tyyppinen, sillä se kertoo tarinan nuoresta kirjailijan alusta Valte Mäkisestä, joka kokee olevansa päivätyönsä vanki. Myös Musta rakkaus sijoittuu Väinö Linnan omaan elämänpiiriin, tehdaskaupunginosaan Tampereella. Tietämätön voisi ajatella, että ne siten olisivat olleet Linnan suosikkiteoksia tai ainakin jollakin tapaa omimpia. Hän kuitenkin häpesi Päämäärää sen kirjallisen tason vuoksi ja koki, että se oli vain saatava ulos. Mustassa rakkaudessa Linnaa taas hävetti kirjan keveys ja eräänlainen keskeneräisyys, ja prioriteettina oli vain saada se nopeasti julkaistuksi.
”Joskus huomasin hiukan sellaista tunnetta, että oli tullut puhuttua vähä isoin sanoin, että mitä siitä tulee. Minä sanoin silloin: ’Joo, tämä kirja meni perseelleen, mutta seuraavalla kerralla koko Eurooppa on perseellään’ ”
Linnan intohimo julkaista jatkosodasta kertova kirja oli syntynyt jo varhain. Tuntematon oli alkanut kehittyä hiljalleen hänen mielessään sodan aikana, ja lopulta hän päätyikin kustantajan puheille sodan ollessa vielä käynnissä. Hän on itse kertonut, että Tuntematon kehittyi kymmenen vuoden aikana hitaasti sotamuistoja ja -tarinoita puhuen. Kun Linna viimein alkoi kirjoittaa, tuli ulos jo hyvin valmista tekstiä. Hänen kirjailijaidentiteettinsä rakentuminen oli lopulta vaatinut kahden harjoituskappaleen kirjoittamisen, minkä jälkeen hän oli valmis Tuntemattomaan sotilaaseen ja Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan. Niihin hän oli paneutunut täydellisesti ja ollut hyvin tyytyväinen.
Linna on kertonut, että Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla edustavat hänen sielunsa valoisampaa puolta, kun taas ensimmäiset romaanit, Päämäärä ja Musta rakkaus, jotakin synkempää ja neuroottisempaa. Esimerkiksi juuri siksi viimeiset romaanit ovat hänelle itselleen rakkaimpia ja läheisempiä.
Olen joskus itse pohtinut, miksi Täällä Pohjantähden alla -trilogia jäi Linnan viimeiseksi työksi. Oliko kyse siitä, että Linna oli laittanut teoksiin aivan kaiken kirjallisen potentiaalinsa, eikä hänellä näin ollen enää yksinkertaisesti ollut yhtä kantavia ideoita myöhempiin romaaneihin? Vai halusiko Linna perfektionistina lopettaa huipulla?
”Kyllä se porukka oli hyvin hedelmöittävä ja paljo virikkeitä antava. Toisaalta tietysti minä olin aluksi varsinkin sellainen kuunteluoppilas. Myöhemminhän se muuttui, kun sain varmuutta ja rupesin ymmärtämään asioita, niin pystyin jo sitten hiukan itsekin määrittelemään niitä”
Tampereen kaupungin kirjaston johtaja Mikko Mäkelä aloitti vuonna 1946 kirjauutuuksien maanantaiesittelyt. Tämän seurauksena syntyi Mäkelän piiri, jonka osapuolet jatkoivat kirjakeskustelua esittelyiden jälkeen Mäkelän kotona. Loppujen lopuksi Mäkelän piirissä keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Sen tärkeimmäksi tehtäväksi muodostui jäsenten tukeminen heidän kirjallisissa pyrkimyksissään.
Päämäärän ilmestymisen jälkeen Väinö Linna pääsi osaksi Mäkelän piiriä, johon kuuluivat muiden muassa Lauri Viita, Alex Matson ja Jaakko Syrjä. Mäkelän piirissä puhuttiin taiteesta ja annettiin ateljeekritiikkiä. Yhteisöön kuuluminen mahdollisti Linnalle muiden kirjailijoiden tarjoaman vertaistuen, kun hän aiemmin oli ollut täysin yksin, vailla kontakteja kirjalliseen kenttään. Päämäärän kanssa Linna oli joutunut kamppailemaan ollen maailmalle vielä vain tuntematon tehdastyöläinen.
Mäkelän piirin perustaja, Mikko Mäkelä, oli jokseenkin hiljainen mies, joka ei pyrkinyt tuomaan itseään esille johtajan ja perustajan ominaisuudessa, kun taas Lauri Viidan on todettu olleen piirin keskushahmoja. Linnakin on todennut Viidalla olleen sanan hallussa ja tämän vain harvoin antaneen muille puheenvuoroa. Mäkelän piirissä Viita kerran mainitsi Linnan olevan ”onnellinen mies”, kun hän pystyi julkaisemaan niinkin surkean kirjan kuin Musta Rakkaus. Linna oli Viidan kanssa tästä asiasta samaa mieltä.
Lauri Viidan vetäydyttyä Mäkelän piiristä tuli Linnasta sinne eräänlainen johtohahmo.
Linna tunnusti Mäkelän piiriin kuulumisen tärkeyden itsekin. Hän koki, että inspiroiva ympäristö auttoi häntä kehittymään kirjailijana, vaikka ei vielä aluksi tuntenutkaan riittävää itsevarmuutta hyväksyäkseen itseään muiden piirin jäsenten vertaiseksi. Tämä kuulostaa uskomattomalta, sillä nykyään Linna on Mäkelän piiristä parhaiten muistettu kirjailija.
”Ne auttoivat, että rupesin uskoo itsekin. Jokin uusi voima purkaantui. Taikka ei uusi voima, mutta uusi puoli minun sielussani purkautui silloin tähän kirjaan. Semmoinen jota en kirjallisissa yhteyksissä ollut aikaisemmin kokenut”
Jokainen Linnan teos on rakentanut hänestä kirjailijaa, jollaiseksi hän lopulta kasvoi. Jos Tuntematon olisi ollut hänen ensimmäinen teoksensa, ei se varmastikaan olisi ollut niin kypsä, kuin se lopulta oli. Linnalla oli aivan selkeä visio siitä, millainen kirjailija hän halusi olla ja millaisia kirjoja kirjoittaa. Menestysteokset Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla ovat näiden visioiden lopputuloksia.
Ymmärrän hyvin, miksei Linna kirjailijana ollut tyytyväinen ensimmäisiin teoksiinsa; ne eivät yksinkertaisesti edusta sitä kirjallista tasoa, mikä hänellä oli mielessään. Linna käytti valtavia määriä vapaa-ajastaan kirjallisuuden klassikoiden lukemiseen (Dante, Dostojevski, Kant), mikä epäilemättä oli omiaan synnyttämään ajatuksen korkean tason vaatimisesta myös omilta teksteiltä. Linna yksinkertaisesti halusi kirjoittaa suurromaaneja, eikä välipalakirjallisuutta, joka unohtuu kaikilta muutamassa vuodessa.
Lopulta lukijan mieleen nousee lukuisia kysymyksiä.
Jos Linna ei olisi koskaan kirjoittanut Tuntematonta sotilasta ja Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, muistaisiko kukaan enää häntä? Ovatko Päämäärä ja Musta rakkaus romaaneja, jotka noin vain katoaisivat kirjalliselta kentältä? Kaipaamiamme vastauksia tuskin koskaan saamme, mutta olkaamme tyytyväisiä siihen, että ne lopulta olivat Väinö Linnalle tie myöhempien suurteosten syntyyn.
Taustakirjallisuutta
Linna, Väinö 1948: Musta rakkaus. Porvoo: WSOY.
Rajala, Panu 2020: Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee. Helsinki: Siltala.
Lahtinen Toni & Sihvonen, Jukka 2020: ”Raskasta rakkautta kosken partaalla. Musta rakkaus romaanina ja elokuvana.” Teoksessa Väinö Linna – tunnettu ja tuntematon. Toim. Jyrki Nummi et al. Helsinki: WSOY.