KIRJAILIJABLOGI: Kuoleman ja rakkauden liitossa

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015.

Romaanissa Pelkääjän paikalla  käsitellään nykyihmisen suurinta pelkoa, syöpään sairastumista ja kuolemista, joten aihe lienee jollain tavoin koskettanut meitä kaikkia. Romaani onkin saanut runsaasti arvostelijoiden sekä kirjabloggarien positiivista huomiota. Teos oli viime syksynä myös Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana.

Kirjan kirjoittaja Laura Lehtola on ammatiltaan insinööri. Koulutukseltaan hän on tekniikan tohtori, ja väitöskirja ilmestyi pian esikoisromaanin jälkeen tämän vuoden alussa.  Romaaninsa aihevalintaa hän kuvaa seuraavasti: ”Olin omassa elämässäni törmännyt siihen, etteivät kaikki elä vanhoiksi. Elokuvissa kuolema on dramaattista. Tosielämän kriisit koostuvat minuuteista, joissa tapahtuu mielen liikkeitä.” (Työelämälehti 10.2.2016).

Lukemattomissa romaaneissa kuvataan romaanihenkilön sairastumista ja kuolemista sekä sairauden tuomaa surua perheessä. Pelkääjän paikallakoskettaa lukijaa teemansa kautta voimakkaasti, koska siinä sairaus on läsnä koko ajan. Lukukokemuksena rinnastan teoksen ainakin kahteen suomalaiseen romaaniin, joissa sairautta ja sen vaikutusta perheeseen kuvataan kokonaisvaltaisesti: Gunnar Mattssonin Prinsessaan (1965) sekä Reko ja Tina Lundánin yhdessä kirjoittamaan Viikkoja, kuukausia (2006).  Molemmat teokset ovat omaelämäkerrallisia.

Pelkääjän paikalla alkaa sanoin Sinä päivänä, kun sinä rupesit kuolemaan, Elsalla oli ollut tarhakuvaus. Se seisoi vaaleanpunaisessa mekossaan sohvan vieressä ja vaati sinua siirtymään. Ennen sairautta nuoren perheen asiat ovat hyvin: Aapolla ja Annalla on työtä, pieni Elsa saa varttua onnellisessa kodissa, jossa vanhemmat ymmärtävät toisiaan ja arkea pyöritetään tavallisin rutiinein. Annan syöpää hoidetaan vuoden verran erilaisin hoidoin. Välillä on toivon pilkahduksia, mutta vähitellen kuolema lähestyy yhä nopeammin. Elsa tottuu näkemään äidin olemuksen muutokset, tukan lähtemisen ja jalan puuttumisen. Aapon kipua kuvataan monitasoisesti. Hän näkee ilmeistä vaimonsa  huononevat veriarvot ja sairaalakuvausten tulokset. Hän joutuu sanaharkkaan Annan kanssa puhuessaan kuoleman läheisyydestä ja kieltäytyessään uskomasta kaikenlaiseen vertaistukeen ja parempien aikojen odotukseen.  Aapo pelkää yksin jäämistään ja hankkii itselleen tilapäisen nettirakkauden, joka kuitenkin kuivuu mahdottomuuteensa.  Ankeita tilanteita keventää, että ne kuvataan arkipäiväisen realistisina ja moniäänisinä.

Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on rakennettu luvuista, joissa kuljetaan Annan elämän viimeisen vuorokauden tapahtumissa tunti tunnilta sekä takaumissa, jotka ulottuvat vuosikymmenen taaksepäin. Takaumissa nostetaan esiin Aapon ja Annan elämän episodeja. Toisessa osassa kerrotaan Aapon ja Elsa-tytön elämästä Annan kuoleman jälkeen. Tämän osan kertojia ovat Aapo sekä hänen uusi naisystävänsä Veera. Luvut on otsikoitu näkökulmahenkilön mukaan. Aikuisten äänen lomassa kuuluu lapsen ääni, joka on erotettu selkeästi muusta kerronnasta.        

Ensimmäisen osan kerrontaratkaisu on erittäin onnistunut ja ajanmääritteisiin tukeutuva kerronta rytmittyy hyvin. Lukija kokee Annan elämän viimeiset ahdistavat hetket, mutta voi välillä palata perheen valoisiin elämänvaiheisiin. Vaikka asioita katsotaan minäkertoja Aapon näkökulmasta, lukija tutustuu myös Annaan dialogien ja toiminnan kautta. Anna on sanavalmis ja voimakas persoona. Toisessa osassa näkökulmatekniikka muuttuu: Aapon ja Veeran ääni vuorottelevat, ja näkökulmahenkilö ilmoitetaan lukijalle heti otsikossa.  Anna kulkee edelleen mukana Aapon kerrontajaksoissa läheisenä sinä-persoonana, vaikka kerrontahetken episodissa paikalla olisikin Veera. Lukijalle Veera jää kuitenkin kaukaisemmaksi kuin Anna, ja voikin kysyä, olisiko ollut parempi pitäytyä loppuun asti yhdessä kertojassa, Aapossa. Olisiko uuden naisystävän osuudeksi riittänyt Aapon tekemät luonnehdinnat sekä dialogijaksot niin kuin Annankin kohdalla?

Sen sijaan Elsan lapsen äänen nostaminen kuuluviin toisessa osassa on onnistunut ratkaisu. Lapsi tekee surutyötä käytännönläheisesti pienten tilanteiden kautta: Äidin kanssa me katsottiin aina Olipa kerran elämää. Siitä oppii ihmisten sisäisiä asioita. Aikuisetkin voi oppia. Isin kanssa me katsotaan urheiluruudusta voimistelua. Äiti ei pystynyt voimistelemaan, koska sillähän oli vain yksi jalka. Useissa kohdin käy ilmi, miten yksin lapsi on ajatuksineen, vaikka isä ja myöhemmin Veerakin ovat fyysisesti läsnä ja huolehtivat.

Monet ikävät tilanteet esitetään  tragikoomisina. Kuolemasta kertomista etäännytetään kuvakielen kautta: Sinun junaasi kuljetetaan jo. – – Kun raide on tyhjä, sinä olet mennyt. (136) Elämä on matka -metafora luo tuttunakin turvallisuuden tunnetta. Parhaimmillaan Laura Lehtola on tarkkana havainnoijana. Hän asettaa arjen asioita ja pelon hetkiä rinnakkain ja vastakkain:  Missä Elsan kellukkeet ovat? Röntgenkuvassasi on jotain uutta, ehkä etäispesäkkeitä keuhkoissa. Perhekerho alkaa vartin päästä.  Teos ei saarnaa mutta ei myöskään tyydy pelkästään näyttämään asioita. Se kertoo, miten jokainen päivä on elettävä: kuolevan ja perheen yhteinen viimeinen päivä ja jälkeenjääneiden ensimmäinen yksin eletty päivä.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.