KIRJAILIJABLOGI: Koirankakkaroskistarrat, kirjailija ja media
Urjalan Pentinkulman päivillä pidetään joka kesä traditionaalinen E-80-esikoiskirjailijatapaaminen. Leirille kutsutaan vuosittain Tampereen yliopiston, Hämeen kesäyliopiston ja Väinö Linnan seuran toimesta kaksitoista esikoiskirjailijaa. Pyrkimys on opastaa ja kannustaa kirjailijoita heidän otettuaan ensiaskeleensa kirjallisessa maailmassa. Tutoreina toimivat alalla pidempään olleet tutkijat ja kirjailijat, viime vuosina muun muassa allekirjoittanut.
E80-leirillä tapasin joitakin vuosia sitten silloisen esikoiskirjailija Johanna Hulkon, jonka romaani Säkeitä Pietarista oli juuri julkaistu. Se on hieno kirja, jossa lukija kutsutaan mukaan suomalaisen Annan nykyhetkeen ja joidenkin vuosien takaiseen Pietariin, kun Anna opiskelee ja tapaa elämänsä rakkauden Andrein. Vilahtaapa kirjassa myös kirjailija Anna Ahmatovan näkökulma: Ahmatovan tarinassa onkin paljon sukulaisuutta suomalaisen Annan tarinan kanssa. Romaanin ihmiskohtalot kietoutuvat rakkauden, kaipauksen, äitiyden, salaisuuksien ja petoksen ympärille.
Hulkko on taitava kertoja. Säkeitä Pietarista oli nautinto lukea. Se olisi ehdottomasti ansainnut saamaansa enemmän huomiota. Mutta eipä saanut, koska medialla oli omat kiinnostuksen kohteensa – kuten koirankakkaroskistarrat.
Nokialla asuva Hulkko (s. 1969) taitaa venäjän, ja hänellä on kolme lasta. Kun hänen esikoisteoksensa julkaistiin, se sai kiittävän kritiikin Helsingin Sanomissa ja joissakin muissa julkaisuissa, mutta siihen kirjan saama huomio sitten tyssäsikin. Esimerkiksi Hulkon kotiseudun päälehti Aamulehti ei teosta käsitellyt. Johanna Hulkko esiintyi kirjansa julkaisemisen jälkeen kuitenkin myös Aamulehden sivuilla, ja vielä isosti.
Aamulehden aukeaman kokoisen jutun aihe olivat Hulkon miehensä kanssa lähiseudun roskapönttöihin liimaamat ”Tänne saat pudottaa koirasi kakat” -tarrat. Aamulehden lisäksi kakkatarroja käsitteli joukko muita lehtiä. Innokkaat toimittajat tekivät aiheesta yhteensä parikymmentä juttua palstamillimetrejä säästelemättä.
Samaan aikaan kun hieno Säkeitä Pietarista -romaani vajosi unohduksen utuun, juhli koirankakka parrasvaloissa. Käytetyn palstatilan määrästä voi luonnollisesti päätellä asioiden tärkeysjärjestyksen.
Alati ajankohtaisen kuviosta tekee nykytilanne, jossa kirjojen myynti on laskussa ja kirjakritiikkejä julkaistaan koko ajan vähemmän. Miten saada kirjat esiin? Nostamalla esiin kirjailijat? Kirjailijahan on se, jonka tulisi näkyä, olla kiinnostava ja mediaseksikäs, markkinoida itse itseään ja olla esillä vähän kaikkialla mieluiten koko ajan. Ihan kiva. Mutta vähintään haasteellista, kun aika ja arvomaailma ovat sellaisia, että koirankakkatarrat nousevat kirjallisuuden ohi.
Kirjailija olisi kuvatussa tapauksessa voinut tietenkin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hän olisi voinut liittää median kynnyksen ylittäneisiin tarroihin kirjansa mainoksen tai bloginsa osoitteen. Joissakin tarroista tehdyissä jutuissa yhteys luotiinkin, eli Hulkon ammatti ja teos mainittiin. Naurattaa – ja vetää vakavaksi samaan aikaan.
Kirjojen kirjoittaminen on raskasta hommaa, jota lopulta tekevät melko harvat. Kun kustannusmaailma elää edelleen murrostaan, voi vain toivoa, että kynäilijät selviävät. Monet tuntemani lahjakkaat kirjoittajat kun ovat introvertteja, sosiaalisesti melko estyneitä. Kirjojen ja kirjailijoiden ansiot ovat muussa kuin bling blingissä. Hyvä kirjailija ei välttämättä näytä hyvältä. Tai osaa esiintyä. Hän ei ole nuori eikä edes kovin jännittävä. Mutta hän osaa kirjoittaa.
Hyvä kirjailija näkee vaivaa tarinoiden eteen. Hän panostaa ajattelemiseen. Hänen lahjakkuutensa laji on kestää yksinäisyyttä ja epävarmuutta, mielikuvitella. Toki hän voi olla myös näkyvä ja sitä sun tätä, mutta sellaisten asioiden tulisi olla sivutuotteita ja hyvän tekstin pääasia. Julkisuuteen ei pitäisi ”tarvita” koirankakkaroskistarroja.
Sekin naurattaa, hirtehisesti, että kakka-ansaan lankean minäkin tässä tekstissä. Hulkon ansiokas Säkeitä Pietarista -teos olisi nimittäin jäänyt mainitsematta, ellei sen kirjoittajalla olisi ollut kertoa tätä hykerryttävää tarinaansa tarroista ja mediajulkisuuden suhteettomuudesta. Voihan pas… eikun Kirja.
Niina Repo
Kirjoittaja on kirjailija, kirjoittajakouluttaja ja E80-seminaarin pitkäaikainen vetäjä