KIRJAILIJABLOGI: Katkerien hetkien ohi Volvolla ajaen

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena 2016)

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää liittyy niiden viime vuosina ilmestyneiden teosten joukkoon (esim. Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ja Minna Rytisalon Lempi), joissa käsitellään päähenkilöiden elämää kahdesta ajallisesta tarkkailupisteestä, sodanaikaisesta tai sodanjälkeisestä 1950-luvusta sekä vuosikymmeniä myöhemmästä henkilöiden ikäännyttyä. Romaanit piirtävät kuvaa elämänmuutoksista lähihistoriassa. Teokset ovat saavuttaneet ison lukijakunnan, josta vanhimmat henkilöt ovat itse eläneet näitä vuosikymmeniä ja nuoremmat tietävät niistä jotain vanhempiensa kautta.

Lifländerin romaani on rakennettu – niin kuin monet muutkin viimeksi kuluneen vuosikymmenen teokset – näkökulmatekniikan varaan. Lukujen otsikot ilmaisevat tapahtuma-ajan tai sen, kenen näkökulmasta kerrotaan. Tällainen rakenne helpottaa lukijaa varsinkin silloin, kun takaumia on paljon ja niillä on tärkeä tehtävä. Teoksen alkuluku sijoittuu vuoteen 2003, jolloin kaksi naista tapaa sattumalta kaupungin kahvilassa. Myöhemmin kahvilan naiset tunnistavat toisensa nuoruuden ajoilta tutuiksi Helmiksi ja Kertuksi. Seuraavassa luvussa palataan vuoteen 1958, joka on kerronnan toinen ajallinen keskipiste. Tutustutaan päähenkilö Helmiin. Hänen elämänsä taitekohta on päivä, jolloin hän näkee miehensä Laurin suutelevan sihteeriään Kerttua rautatieasemalla. Kertun tarina aloitetaan pari vuotta myöhemmästä elämäntilanteesta Ruotsissa, jossa Kerttu asuu miehensä Veikon sekä pienten kaksostensa kanssa ja saa tiedon munasarjasyövästä.

Tarinaa kerrotaan naisten näkökulmasta. Helmi nousee Kerttua keskeisemmäksi myös sen vuoksi, että Laurin osuus kahden naisen rakastettuna välittyy pääosin Helmin kautta. Mielenkiintoista on, että tekijä on käyttänyt minäkertojaa Helmin kohdalla ja kolmannen persoonan kertojaa Kertun kohdalla. Helmi nouseekin tämän kerrontastrategian myötä lukijalle läheisemmäksi kuin Kerttu. Vuosikymmenet eri paikkakunnilla asuneet naiset etsiytyvät toistensa seuraan tilanteessa, jossa Helmi on palannut Suomeen jäätyään leskeksi.

Teoksen teemana on välittää kahden naisen kypsyminen vuosikymmenten aikana ymmärtämään omaa elämäänsä. Aviomiehen uskottomuuden anteeksi antaminen ja toisen naisen hyväksyminen ovat Helmin koko aikuisiän mittainen kilvoittelu. Kerttu taas haikailee naimisissa olevan Laurin perään, mutta suostuu etäällä asuvan Veikon kosintaan. Toisin kuin Helmi Kerttu ei tyydy kotirouvana olemiseen, vaikka hänellä on kaksi lasta. Toivuttuaan syöpäleikkauksesta hän hakeutuu työhön ja saa vireän työyhteisön. Tässä mielessä hän on Helmiä onnekkaampi.

Romaanissa käsitellään myös lapsettomuutta Helmin ja Veikon perheessä. Varsinkin 1950-luvulla se oli kotirouvana elävän naisen kohdalla suuri onnettomuus, eikä oman identiteetin löytäminen ollut helppoa. Katkeruutta lisää miehen vaikeuksissa elävän sukulaisperheen lapsiluvun vaivaton lisääntyminen. Lapset nousevatkin tuon tuosta huomion kohteeksi. Sukulaistyttö Noora auttaa vanhenevaa pariskuntaa, mutta se jätetään avoimeksi, miten sukulaistyttö tuli lähelle Veikon ja Helmin perhettä. Alusta asti kuljetetaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaisän ja hänen tyttärensä tarinaa, joka jotenkin sivuaa Helmin elämää mutta jää jonkin verran irralliseksi. Teeman kuljettamisen kannalta sen sijaan on tärkeä Kertun etääntyminen omista lapsistaan ja lapsenlapsistaan näiden muutettua Amerikkaan. Syy Helmin ja Kertun lähenemiselle on molempien vanhojen naisten yksinäisyys.

Tyylikseen Lifländer on valinnut yksityiskohtiin kiinnittyvän tarkkuuden. Se on parhaimmillaan kohdissa, joissa kirjoittajan omintakeiset kuvailmaukset hallitsevat: ”Kuolema on samalla tavalla yliarvostettua kuin pitkät monologit ja kunnia ja retkellä syötävä ruoka. Taivas on perävaloista punainen kun viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästiä sanomatta.” Joissain kohdin olisi kuitenkin voinut luottaa enemmän lukijaan, tiivistää tekstiä ja jättää ilmiselvien asioiden kertomisen vähemmälle: ”Hänen siivouspäivänsä oli keskiviikko tai torstai riippuen siitä, milloin Kiia oli hänen luonaan. Tomi ei koskaan siivonnut kun Kiia oli hänellä. Viikonloppuimurointi oli helpompaa kun oli yksin.”

Vuosikymmenet kohtaavat teoksessa usealla tasolla. Naisen aseman muutosta kuvataan Helmin Volvolla ajamisen myötä. 1950-luvulla vain harvalla naisella kuten Helmillä oli ajokortti. Volvo-merkkinen auto liittyy Helmin vaikeisiin elämänvaiheisiin, ja autolla ajo on myös hänen itsenäisyytensä etsimisen ja aviomiehen uhmaamisen keino. Lopussa autokauppias on valmis myymään uuden auton mummoikäiselle naiselle. Helmi joutuu kuitenkin pyytämään Volvon kyytiä naapurin yksinhuoltajaisältä. Teos päättyy positiiviseen tulevaisuuden näkymään: ”Volvo kiihdyttää peltoaukean halki niin kuin lentäisi.”

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.