KIRJAILIJABLOGI: Kartanokauhua Ruissalossa

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut, Savukeidas 2016

Kirsi Alanivan esikoiseos Villa Vietin linnut on esikoinen myös kustantaja Ville Hytöselle, sillä se on kustantamon ensimmäinen romaani. Käsikirjoituksellaan Alaniva, ammatiltaan toimittaja eli kirjoittamisen ammattilainen, voitti Savukeitaan ja Turun yliopiston järjestämän kirjoituskilpailun. Vaikka kirjailija ei sijoitakaan Villa Vietin kartanoa maantieteelliseen paikkaan, sen maisemat muistuttavat Ruissaloa.

Romaanin vaikuttavin osatekijä on tyyli, joka pysyy alusta loppuun kirjoittajan näpeissä. Erikoinen tyylivalinta on ehkä nostanut persoonallisen käsikirjoituksen kirjoituskilpailun kärkeen. Villa Vietin linnut taipuu kohti kauhuromantiikkaa, mystiikkaa ja barokkista runsautta. Romaani ei ole laaja, mutta tyylilaji tuskin kestäisikään satoja sivuja. Parisataasivuisena se on kompakti ja hallittu tarina. Ensimmäisessä osassa näyttämölle vyörytetään yhä uusia naishahmoja: Martha, Ilse, Milda, Brita, Ellie ja Saga elävät eri ajoissa, mutta samassa paikassa ja kohtalot toisiinsa limittyen, jopa sulautuen, niin että lukija hämmentyy ja ynnäilee itsekseen naisten välisiä suhteita. Toisessa osassa tarina saa selityksensä. Avain on kirjailijan motossa, Paul Claudelinsitaatissa: “Ajatelkaahan, että naisessa voi olla useita olentoja ikään kuin sisäkkäin, loputtomiin”.

Villa Vietti on kartano, jossa vietti vie ja tuhoaa. Raskaus ja synnyttäminen ovat keskiössä. Kartanon naiset toivovat tai vihaavat lasta. Vauvat sikiävät raiskauksista tai omituisista rakkaussuhteista, raskaudet menevät kesken, lapset kuolevat tai tapetaan, elämä kaatuu jotenkin syrjälleen. Kun elämä on onnetonta ja ponnetonta, keksityt tarinat sukulaisista tai itsenäisestä, seikkailevasta naisesta ja häntä palvovista miehistä tuovat kartanon umpioon ilmaa ja liikettä. Rappioon vaipuvan Villa Vietin naiset eivät ole onnellisia eivätkä itsenäisiä vaikka ovatkin yksinäisiä. He eivät hallitse elämäänsä eivätkä saa rakkautta, elleivät sitten pientä hellyyden murusta toiselta naiselta.

Tekstin keskeinen kuva on lintu. Lintuja ruokitaan, ne tapetaan ja syödään tai täytetään elottomiksi linnun kuviksi. Lintuja on niin metsässä, pihassa, tapeteissa kuin naapurikartanon kätketyissä huoneissa.

Jos kirjalle etsii sukulaista, sellainen voisi olla Päivi Alasalmen Vainola tai Juha-Pekka Koskisen Savurenkaita, mutta sisaruksia teokset eivät ole vaan pikkuserkkuja.

Romaani ei ole realistinen, korkeintaan maagista realismia. Sen keskeinen ajatus on, että samassa paikassa elävien naisten kohtalot vaikuttavat toisiinsa, niin että edellisten sukupolvien kokemukset itävät seuraavissa, vaikka nämä eivät olisi edes verisukua. Jokaisen naisen sisällä ovat aiemmat naiset kuin maatuskanukessa.

Tyyli syntyy tietenkin kielestä. Alanivan kieli on kiemuraista, lähes läähättävää. Mielikuvat ovat taitavia ja kekseliäitä: “kirjaimet olivat venkoilleet vastaan, pyrähtäneet huulien välistä ilmaan ja suhisseet vain kurittomasti hänen suussaan”, “huuto kiiri pitkin maanpintaa ylös puiden rungoille, rouhi ne kaarnasta paljaiksi, katkaisi oksat ja kuristi oksille laskeutuneet linnut hengiltä”. Vertauskuvien ylenpalttinen runsaus syö kuitenkin tehoaan ja kuin-vertauksia olisi ollut hyvä karsia. Jokunen vertaus tai tapahtuman kuva myös onnahtaa: tuskin kartanonherra kaivelisi likasangon pohjaa, ja jos koiralle säästetään päivälliseltä makkaranpala, se ei voi enää olla verinen.

Rapistumisen, elämässä haahuilun ja päämäärättömyyden, sekavan seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden Alaniva kuvaa vaikuttavasti.

Anneli Kanto
Kirjoittaja on kirjailija ja Väinö Linnan seuran hallituksen jäsen