KIRJAILIJABLOGI: Ihmissuhteiden kuvioita

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016)

Heidi Mäkinen on tamperelainen esikoiskirjailija. Blogissaan hän kertoo olevansa ”nainen, blondi, keski-ikäinen, savolainen Tampereella, lääkäri, pessimisti, selkärangaton, väsynyt, esikoiskirjailija, kulttuurin suurkuluttaja, taiteiden ihailija, äiti, ruokaihminen (hyvä syömään ainakin), neuleihminen (erityisosaamisalueena villasukat)”.

Mäkisen esikoisromaanilla on sama nimi kuin blogilla: Ei saa mennä ulos saunaiholla. Teos sijoittuukin kirjailijan kotikaupunkiin Tampereelle. Päähenkilöitä ovat 60-vuotias eläkkeelle jäänyt Eeva sekä sairaalassa työskentelevä 35-vuotias Sini.

Molemmat naiset ovat alussa vailla elämänkumppania, Eeva on jäänyt leskeksi ja tuntee itsensä vapaaksi miehensä hallinnasta. Sini sen sijaan on aina asunut yksin, mutta haaveilee kauniista häistä ja parisuhteesta. Tarinaa kuljetetaan hauskan polveilevasti. Naisten elämään astuu miehiä deittipalvelun palstoilta, ravintolasta, kouluvuosilta ja jopa ystävättären perheestä. Teosta voi luonnehtia aidoksi ihmissuhderomaaniksi, sillä niin monella tavalla päähenkilöiden ja sivuhenkilöiden suhteet sivuavat toisiaan. Ihmissuhdepeli on surkuhupaisaa positiivisessa mielessä, Ihmissuhdekuviot ovatkin ilmeisen harkittu humoristisen kerronnan keino.

Heidi Mäkinen on tarkka nykyelämän havainnoija. Asiat esitetään ironisen kaksiäänisesti. Ironian kohteeksi joutuvat niin deittipalstojen kohtaamiset, naiivit Facebook-päivitykset kuin kaupallinen häähumu. Avioerot, pettämiset, puolison luokse palaamiset ja uudet erot kuuluvat päähenkilöiden ja heidän kumppaneidensa elämään: ”Ilkka oli nyt lopullisesti liittynyt eronneiden miessurkimusten joukkoon. Eron myötä hänen elinikänsä lyhenisi, hän masentuisi, alkoholisoituisi ja lihoisi. Hän ei muistaisi käydä säännöllisesti parturissa.”

Kaiken pettämisen ja eripuran yllä leijuu kuitenkin halu ymmärtää ja auttaa muita. Niinpä miehet eivät olekaan niin pahoja kuin lukija aluksi luulee. Naapureina asuvat Sini ja Eeva tutustuvat ja ystävystyvät. Naisten keskinäistä avunantosopimusta voi verrata Tiina Lifländerin romaanin Kolme syytä eläänaisten ystävystymiseen sillä erolla, että Mäkisen naisilla ei ole aikaisempia kaunoja painolastinaan.

Teoksen läpikäyvänä tyylikeinona on huumori, jonka kautta tartutaan vakaviin asioihin, oman miehen kuolemaan, rakastajan vaimon kuolemaan, lapsen syntymään. Mäkistä voisikin verrata toiseen tamperelaishumoristiin, Tiina Nopolaan. Myös Nopolan huumori on eleetöntä tilannekomiikkaa.

Kerrontastrategiana on tässäkin romaanissa, niin kuin monessa viime vuosien aikana ilmestyneessä, näkökulmatekniikka, jossa kunkin luvun alussa ilmoitetaan, kenen näkökulmasta tapahtumia seurataan. Eeva on nostettu minäkertojan asemaan. Lukija tekee ympäristöhavainnot hänen mukanaan, hänen näkökulmastaan: ”Mieshoitaja liiskasi rinnat vuorotellen kahden muovilevyn väliin. Hoitaja teki työtä persoonattomasti kuin käsittelisi porsaankyljyksiä.” Sen sijaan Sinin kohdalla ulkopuolinen kertoja tuo havainnot ja tuntemukset esiin: ”Kun Sini astui liiketilaan, kuuluivat kaiuttimesta Mendelssohnin häämarssin ensitahdit. Henkareissa roikkui valkoisia ylellisiä pitkiä mekkoja.” Teoksessa on kuitenkin niin paljon myös Sinin sisäistä kerrontaa, että myös Sini tulee lukijalle läheiseksi.

Kolmas ääni teokseen tulee Eevan häijyn rotukissan Kyllikin monologeissa: ”Olen vaarallinen peto. Olen kuolematon.” Kyllikki tekee lukijalle paljastuksia, mutta myös pahansuopaa arviointia Eevan luona käyvistä henkilöistä. Koiranomistajalukija jää miettimään, mikä näiden useasti toistuvien kursiivilla erotettujen monologien anti teokselle on. Puhuuko kissan monologeissa Eevan pahansuopa alter ego vai ovatko kärjistetyt mielipiteet eläimen ”henkilökuvan” rakentamista? Eläimen ja ihmisen läheisestä suhteesta joka tapauksessa on kyse. Nykyaikaa tämäkin: Lehtien julkkishaastatteluissa perhesuhteet ilmoitetaan kissojen ja koirien lukumäärän tarkkuudella.

Anneli Niinimäki

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka on tutkinut sanataideteosten kieltä ja kerronnan moniäänisyyttä.